Heino Kinnunen, 42-vuotias hoikkavartaloinen toimistotyöntekijä, on narsistinen mies. Hän makaa olohuoneen lepotuolissa nauttien toista rommikolaansa ja katsellen illan ajankohtaisohjelmia. Heinon omistushaluinen vaimo ilmestyy huoneen ovelle epäseksikäs mintunvihreä froteehame ja kaksi numeroa liian suuri t-paita yllään. "Viina haisee", hän toteaa silmät kapeina viiruina. "Joka helvetin viikonloppuna täytyy olla tuo törppö nenän alla."
Mies suoristaa ryhtiään, maiskauttaa ylpeästi närkästyksen hapattamaa suutaan ja siro ilme kasvoillaan kuljettaa katsettaan seinästä toiseen kuin haavoittunut eläin. "Aloitetaan siitä, että tästä päivästä lähtien en käytä vuoteen levitteitä leivän päällä, juon vain lämmintä hanavettä ja nukun olohuoneen matolla ilman peitettä ja tyynyä", kärjistää Heino itsemurhaan motivoituneena. Hän kimpoaa pystyyn ja hivauttaa puolillaan olevan rommilasinsa parvekkeen kaiteen yli. Vaimo valahtaa kauttaaltaan valkoiseksi ja jähmettyy tuijottamaan kunnianloukkauksen kokenutta egosentrikkoa, joka epätoivoisesti yrittää näyttää päättäväisen urhealta taistellessaan itku-raivokohtausta vastaan. "Hyvänen aika sentään! Eihän sinun kuitenkaan tarvitse asioiden ääripäihinkään mennä. Tarkoitin että ei joka viikonloppu", vaimo lausuu hiljaisella, itkunsekaisella äänellä. "Hyvä on", egoisti lausahtaa, "Tästä lähtien Heino juopottelee 51 kertaa vuodessa."
Vaimo on menettämäisillään järkensä lopullisesti. Hän nojautuu kämmenillään olohuoneen pöytää vasten jääden tuijottamaan kostean lasin piirtämiä ympyröitä pöydän värilakatussa pinnassa. Hän vetää pienet keuhkonsa täyteen ilmaa ja alkaa päästellä lyhyitä, mutta metallisen teräviä kirkaisuja. Kiljuttuaan keuhkonsa tyhjiksi muutamaan otteeseen vaimo kääntyy kohti sohvan laidalla ylevästi nakottavaa miestään. Kirkaisujen hälyttämänä on huoneen ovelle ilmestynyt perheen 6-vuotias tyttölapsi, joka tietämättömänä maailman pahuudesta seuraa suurilla silmillään, kuinka hänen äitinsä lähestyy isää pyörittäen käsiään vinhaa vauhtia kuin kuivaharjoitteleva krooliuimari. Heino tönäisee pienikokoista naista rajusti. Vaimo kierii olohuoneen pöydän yli lakaisten kynttilänjalat ja posliinikoristeet mukanaan lattialle. Lapsen itkun ja kultaisen noutajan ulvonnan säestämä meteli tunkeutuu veriloisen tavoin muihin huoneistoihin, ja moninainen joukko naapureita rientää hätiin. Lattialla sätkivä mielenterveytensä menettänyt nainen sidotaan yhteistuumin paksuilla nahkavöillä, ja Heinon maiskautellessa tyytyväisesti suutaan odotellaan ambulanssin saapumista.
On olemassa ihmisiä, jotka toimivat joko-tai -periaatteen mukaisesti. Kyseisen mallin puitteissa toimivat henkilöt kärsivät usein huonon itsetunnon ohella monenlaisista mieliala-, ja persoonallisuushäiriöistä. Kun joko ja tai summataan, käsitteet kumoavat toisensa synnyttäen neutraalin toimintamallin, joka myös järkevyytenä tunnetaan. Järkevyys on kuin mokkakakun leipäosa: kuiva, mielikuvitukseton ja mauton nautittaessa hyvältä maistuvaan kuorrutuksen jälkeen. Hyvältä maistuu myös vihamiehen törkeä pahoinpitely, mutta on useimmiten neutralointiteorian* mukaisesti epäedullinen vaihtoehto. Ajan raiskaama sanonta kehottaa kulkemaan kultaista keskitietä. Kultaisuus - omena - Marie-keksi - taidemaalaus. Ei löydy päätepistettä sille käsitteistön syklille, jonka mikä tahansa arkipäiväinen osa-alue sinänsä kykenee pudottamaan ihmisen itsetietoisuuden kompostoitumisen tasolle.
* Hajottaminen on poikkeuksetta rakentamista vaivattomampaa. Todellisen nautinnon lähteet ovat joko laissa kiellettyjä, paheksuttuja tai epäterveellisiä ratkaisuja. Hajotuksen helppoutta ja nautittavuutta rajoittamaan on yhteisö luonut pakotteet, jotka ovat kuin rykäisy kylmää vettä vakaan tavoitteen mukaisesti kiehuvaan kattilaan.