MOTTIKAUPUNKI

Omissa Pikkurataan liittyvissä muistikuvissani päällimmäisenä ovat pitkät halkopinot. Maailmassa ei ollut alle kouluikäiselle pojalle montaakaan kiinnostavampaa paikkaa kuin halkopinojen välit Eskolan ratapihalla. Korkeat pinot houkuttelivat kiipeämään päälleen. Oman viehätyksensä halkovarastolla leikkimiseen toi, että se oli kiellettyä. Hiukan isommat pojat kulkivat pinojen välissä tupakalla. Siellä heidän oli turvallista raapia tupakkeihinsa tulta tuhansien kuivien halkokuutioiden tarjoamassa näkösuojassa.

Koska VR ei kyennyt toimittamaan tarpeeksi vaunuja että pikkupässien sydänmaalta kiskoma puutavara olisi voitu lossata suoraan vaunuista vaunuihin, puutavaraa jouduttiin varastoimaan Eskolaan.

Halkovarastot olivat leveitä. Pisimmille matkoille halkoja siirrettiin reellä miesvoimin vetäen. Myöhemmin halkoja alettiin aumata. Yleisin halkoauman mitta oli noin kaksikymmentä metriä. Halkoja oli aumassa viidessä rivissä, joista keskimmäisen korkeus oli neljä ja puoli metriä, sen viereiset pinot neljä ja laitimmaiset kolme ja puoli metriä.

Aumaus oli raakaa työtä. Aumattavat halot olivat tuoreita, pinot korkeita ja pinojen korkeuden vuoksi latominen piti tehdä huolella. Aumauksessa urakkana oli kahdeksan vaunua viittä miestä kohden päivässä. Kun vaunussa oli 16 -20 kuutiota, miestä kohden saattoi tulla kolmekymmentä halkokuutiota, joista osan siis joutui kantamaan neljän ja puolen metrin korkeuteen.

Halot siirrettiin aumasta VR:n vaunuihin joko lastaamalla ne uudelleen pikkuradan vaunuihin tai hevosilla siirtämällä jolloin puhuttiin hevoslossuusta.

Vuoden 1955 elokuussa Vapon halkovarastossa syttyi tulipalo joka tuhosi 7000 mottia halkoja. Vielä suuremmankin katastrofin ainekset olivat olemassa, mutta tuulen suunta oli suosiollinen.