Jarmon webbisaitti Päivitetty viimeksi 06.03.2010
Perinteinen puukonvalmistus
Perinteinen Suomalainen puukko ei ole koru eikä myöskään taisteluase, vaan työkalu jota on aina tarvittu ja tullaan aina tarvitsemaan kun ollaan tekemisissä luonnonmateriaalien, kuten puun, nahan tai erilaisten pyyntisaaliiden kanssa. Hyvä puukko koostuu hyvästä teräosasta, kahvasta ja tupesta jotka kaikki yhdessä tekevät siitä tarkoitukseensa sopivan kokonaisuuden. Seuraavana muutamia ohjeita oman puukon valmistukseen.
Terä
Hyvä puukonterä tehdään hiiliteräksestä, joka parhaimmillaan on sekä helposti teroitettava että hyvin teränsä pitävä. Teräs voi olla hiilipitoisuudeltaan 0,6-1,0 prosenttista. Annetun alueen alkupäässä teräs on melko helppoa takoa ja loppupäässä jo niin kovaa, että se sopivan punahehkuisenakin vaatii kovia lyöntejä. Hyvän terän saa tehtyä yhtä hyvin erilaisen hiilipitoisuuden omaavista teräksistä koska lopputuloksen ratkaisevat takominen, karkaisu ja päästäminen joista tarkemmin jäljempänä.
Materiaalin löytää helposti romumetallien joukosta ja se voi olla viila, auton kierre- tai lattajousi, haravakoneen piikki, vanha höylänterä, taltta tai jokin muu karkeneva hiilipitoinen teräs. Materiaalin laadusta saa viitteitä koettamalla sitä smirgelissä: jos kipinäsuihku on valkoinen ja runsas, teräs ei ole kovin hiilipitoista ja helposti karkenevaa. Jos kipinäsuihku on heikompaa ja punertavaa teräs on runsashiilistä ja helposti karkenevaa. Tosin tummanpunainen kipinäsuihku voi myös olla merkki seostetusta teräksestä, johon on sitkeyden tai ruostumattomuuden saavuttamiseksi seostettu muita metalleja. Terän materiaalin voi myös ostaa ja sitä on saatavilla mm. pianolanka- ja viikateteräs nimikkeillä.
Terän valmistus alkaa siis taonnalla. Voit kuumentaa terästä kaasuhitsauspilleillä tai ahjossa. Kenttäahjon voi tehdä itsekin käyttäen jotakin puhallinta, joka saa palavat hiilet hehkumaan. Hiiliksi kannattaa hankkia oikeita tervanpoltosta sivutuotteena saatuja sysiä. Kuumenna teräs punahehkuun ja ala muotoilla sitä takomalla alasimen päällä, jonka pitää olla aivan ahjon vieressä. Takomiseen tarvitset noin 1,5-2:n kilon pajavasaran. Älä tao kylmänä, vaan lämmitä riittävän usein. Pian huomaat, että aihion muotoileminen puukon näköiseksi ei ole kovin helppoa.
Pyri ensin takomaan terän ruoti-osa neliskulmaisena ja kartiomaisena venyttäen. Tao sitten teräosa litteäksi ja muotoile se smirgelissä suurin piirtein haluamasi puukon malliseksi. Älä tee liian suurta, mikä on tyypillistä vasta-alkajalle, sillä puukon teräksi riittää hyvin 7-10 cm. Tao sitten puukon teräpuoli ohueksi tarkoilla ja keveämmillä lyönneillä, lopuksi aivan hiljaa naputellen teräksen enää vaivoin hiukan punertaessa. Huomaat, että teräpuolta taottaessa terä käyristyy toisen puolen venyessä ja ohentuessa. Voit kapaista terää joskus suoremmaksi selällään, teroitettavaksi tuleva puoli ylöspäin, hamarapuoli alasimessa. On myös tärkeää takoa lopuksi terän selkäpuolta muutamalla lyönnillä (terä lappeellaan alasimella), jotta ohentuvalle ja venyvälle teräpuolelle syntyy vastajännitystä, mikä estää karkaisussa syntyvät poikkeimat terässä.
Karkaisu
Kun terä on puukon näköinen, on vuorossa karkaisu. Karkaisu saa hiilipitoisen teräksen kovenemaan, jolloin siihen syntyy leikkaavia ns. karpideja, mikä tekee puukosta terävän. Kuumenna terä esim. puolukan tai karpalon punaiseksi, riippuen taas edellämainitusta hiilipitoisuudesta. Kova teräs karkenee helpommin, jolloin esim. hämärässä pajanvalossa näkyvä karpalonpunainen mustanpuhuva punerrus riittää karkaisuun. Karkeneminen riippuu myös vedestä ja sen lämpötilasta. Älä koskaan karkaise puukkoa kylmään veteen, mikä aiheuttaa helposti niin suuria jännityksiä, että syntyy vikoja. Sopiva puukonkarkaisuvesi on hieman kädenlämpöistä kylmempää. Sadevesi on lievemmin karkaisevaa ja suolan lisääminen taas koventaa karkaisua ilman rikkoutumisvaaraa. Öljyynkin voi karkaista mikä on aivan hyvä ja turvallinen menetelmä, jolloin terän voi pistää suoraan umpeen öljyyn. Terä siis kuumennetaan kokonaan saman lämpöiseksi, tai niin että terän ohuempi osa hehkuu punaisena ja sitten tuikataan veteen nopeasti pari kolme kertaa ja sitten jäähdytetään kokonaan.
Kun karkaisu on suoritettu, on aika arvioida lopputulosta. Terää voi testata heittämällä sen betonilattialle, jolloin se katkeaa, jos siinä on karkaisussa syntyneitä poikkeamia. (Varoitus: Jos olet kuumentanut terän lähes kokonaan punaiseksi ja karkaissut sen läpi asti upottamalla sen nopeasti veteen, terä voi katketa tuossa testissä. Normaalisti terän selkää ja ruotia ei kuumenneta ja karkaista. Varminta on kuitenkin aina päästää terä ennen koetta, jolloin enimmät jännitykset poistuvat.) Yleensä terä karkaistaankin ensin melko kovaksi ja sen jälkeen suoritetaan päästäminen, jolla karkaisua hiukan lievennetään ja samalla poistetaan mahdolliset syntyneet jännitykset.
Päästäminen
Päästäminen pajaolosuhteissa on taitoa ja opettelua vaativa työvaihe. Päästämisessä seurataan ns. päästövärejä, jotka näkyvät teräksessä. Terä kannattaakin hioa kiiltäväksi, jolloin siinä näkyy värit hyvin. Värit näkyvät tosin kiillottamattomassakin raudassa, mutta heikommin. Ennen sepät hankasivat terään mäntysuopapalaa joka paransi vielä värejä. Karkaistua terää siis kuumennetaan hamarapuolelta hitsipilleillä, kuumalla rautamurikalla tai kuten sepät ennen, liikuttelemalla sitä tumman ahjohiilloksen päällä. Lämmön vaikutuksesta terään alkaa levitä aluksi aavistuksen ruskehtava helmiäisväri. Lämpötilan edelleen noustessa väri muuttuu savusilakan väriksi ja lopulta sinerrykseksi. Normaalin hiiliteräksen ollessa kyseessä terä pitää taas äkkiä kylmentää heti, kun aavistus hailakan ruskehtavasta väristä saavuttaa terän suun. Jos taas on kyseessä hyvin kova teräs esim. viilateräs, täytyy päästö olla voimakkaampi eli jäähdyttäminen suoritetaan vasta kun harakansiiven värinen sinerrys leviää teränsuuhun. Tämän jälkeen taas kokeillaan terän laatua. Terää voi kokeeksi teroittaa tavallisessa vesitahkossa jolloin liian kovaksi jäänyt terä tuntuu liukkaalta, ja tahko puree tosi hitaasti.
Kovuutta voi arvioida viilalla: jos uusi viila hiukan ottaa on kovuus sopiva. Jos terä on jäänyt liian pehmeäksi, viila puree siihen hyvin eikä silloin auta muu kuin karkaista kovemmin (kylmempään veteen ja nopeammin jäähdyttäen). Jos hyvän teräksen karkaisee liian kovaksi, edes vesitahko ei tunnu siihen oikein purevan.
Esiteroituksen jälkeen päästäänkin kokeilemaan terän purevuutta. Ota ensiksi sileää, kuivaa ja kovaa koivupuuta ja liikuta terää ilmassa puun suuntaisesti ja kosketa sitten puuta. Jos puukko ikään kuin haukkaa kiinni puuhun siitä on toivoa saada hyvä terä. Tämä pitää tehdä oikeastaan vasta sen jälkeen kun on vähän vuoltu kovaa puuta ja sen jälkeen hieman hiottu hiomakivellä. Nimittäin tässä paljastuu jos puukko on jäänyt pehmeäksi (tai päästetty liikaa), jolloin se ei pure puuhun vaan lipsahtelee. Siinä silloin tarkasti katsottuna näkyy kierrettä eli terän hienoin suu taittuu puolelle ja toiselle. Sellaisesta ei tule huonoakaan puukkoa.
Toisessa vaiheessa testataan vielä onko terä liian kova (siis päästetty liian vähän). Tämä tehdään seuraavasti. Teroita terä tahkossa ja viimeistele se hiomaliipalla ensin loivassa kulmassa pyörittäen ja lopuksi jyrkemmin, mutta hyvin kevyesti, jotta kierre, jota aina tulee hiukan, lähtee pois. Ota sitten tavallinen paperiarkki, riiputa sitä kulmasta toisella kädellä ja viillä sitä terällä viistosti. Jos terä leikkaa paperista kevyesti, suhisten ja nykimättä ohuita millinlevyisiä suikaleita ikään kuin kiehisiä, on sinulla käsissäsi onnistunut puukonaihio (onnittelut!). Jos terä sitä vastoin nykii ja meinaa välistä repiä paperia, se on liian kova eli teränsuu juoksee. Tämä tarkoittaa sitä, että terää teroitettaessa sen hienoin teränsuu murenee ja terää suurennuslasilla katsottaessa se näyttää sahalaitaiselta. Tällainen terä pystyy kyllä jonkin verran, mutta huipputerää siitä ei tule, joten tällaista kannattaa päästää hiukan lisää ja testataan uudelleen.Perä, pää tai kahva
Puukon pään voi tehdä eri materiaaleista joista tunnetuin lienee visakoivu. Itselläni on muutama puukko joiden pää on tehty vanhasta visakoivunkappaleesta, jonka sain yhdessä vaihtokaupassa. Visakoivu on tosi hyvä materiaali, vaikkakin ulkonäkö pääseekin oikeuksiinsa parhaiten lakattuna, mikä taas ei ole paras käsittely käyttöpuukolle. Mutta verrattoman kova materiaali se on, joten voit unohtaa vuolemisen sen työstämisessä. Smirgeli ja karkea laikka tai nauhahiomakone ovat käyttökelpoisia. Terän kartiomaista ja nelikulmaista ruotia varten porataan peräaihiopalikkaan reikä, joka pitää tietenkin olla melko sopiva jotta visakoivu kovana puuna ei halkea.
Terän ruoti kannattaa jättää neliskulmaiseksi taonnassa, jotta se tarttuu hyvin puuhun. Ruoti lyhennetään sopivaksi ja reikä porataan sen pituiseksi, terään sovitetaan etuhela vaikkapa pronssista ja terä hakataan peräpalikkaan kiinni. Jos sovitus on oikea ei liimaa tarvita, jolloin puukko voidaan tarvittaessa purkaa ja karkaista tai päästää uudelleen. Ruodin voi tietenkin tehdä pitkän ulottumaan perän läpi ja tehdä sitten päähän päähelan. Sitten vasta ruvetaan työstämään perää lopulliseen muotoonsa, pitäen kokoajan silmällä terän linjausta perään nähden. Lopuksi perä viimeistellään ohuella hiomapaperilla. Pintakäsittelyssä olen käyttänyt mehiläisvahaa, kylmäpuristettua pellavaöljyä tai venelakkaa.Tuppi
Nahka on yleisin tuppimateriaali. Itse olen tehnyt tupet enimmäkseen 1,5:n mm:n nautaparkista. Kokemusta on myös 1,8 mm:n nautaparkista, joka minusta tuntuu paremmalta, tupesta tulee tukevampi. Aluksi tehdään terälle vahvike puusta tai muovista. Puusta se syntyy kovertamalla puupalikkaan terän muotoinen syvennys joka on sivulta auki. Muovista sen voi tehdä käyttämällä mustaa polyeteeni vesijohtoputkea joka kuumennetaan ja muotoillaan terään sopivaksi. Kun vahvike on tehty, leikataan nahasta sopiva pala ja laitetaan se haaleaan veteen likoon 10 minuutiksi. Kun nahka on lionnut märäksi aloitetaan ompeleminen. Ompelemiseen olen käyttänyt vahvaa punottua nylon-kalastajalankaa jota katkaistaan 70:n cm:n pätkä jonka molempiin päihin pujotetaan neula. Tuppi ommellaan sisäsivultaan alkaen yläpäästä. Puukon pään ympärille kierretään foliomuovia jotta puukon saa irti kuivumisen jälkeen. Terä rasvataan jotta se ei ruostu märän nahan sisällä. Vahvike asetetaan terään paikalleen ja nahka kierretään ympärille ja muotoillaan paikalleen. Ompelemista olen helpottanut käyttämällä muovisia puristimia nipistämään nahan reunat paikoilleen ompelemisen ajaksi. Puristimet tietenkin poistetaan ompeluksen edetessä. Nahkaan tehdään naskalilla reiät vaikkapa lankun kulmaa vasten pistellen ja ompeleminen suoritetaan ristikkäin eli neulat työnnetään reiästä aina vastakkaisiin suuntiin. Ompelus päätetään ompelemalla lopuksi entisiin reikiin taaksepäin. Ompelemisen jälkeen annetaan tupen kuivaa jonkin aikaa, jonka jälkeen sitä voi kuvioida painelemalla siihen kuvioita millä tahansa esineellä. Sitten vaan annetaan koko laitoksen kuivaa pari vuorokautta, jonka jälkeen viimeistellään vielä ompelusauma liimaamalla nahkaliimalla. Annetaan taas liiman kuivaa ja leikataan sauma suoraksi jättäen yläpäähän leveyttä ripustusta varten. Tähän levennykseen tehdään reikä johon puristetaan purjerengas vahvikkeeksi. Kun vielä teet ripustuslenkin punotusta valkoisesta nailonnyöristä, ei puukkosi hukkaaannu koskaan ripustuksen pettämisen vuoksi. Huom. Nahka lyhenee kuivuessaan joten asettele märkä nahka hieman pitemmäksi jotta tupesta ei lopuksi tule liian lyhyt.
Aiheeseen liittyviä linkkejä:
