Maisemien kuvaamisesta

Tekstien kuvitus ei ole julkaisuista vaan teksteissä mainituista tilanteista.

Harrastukseni ollessa jo aika vakiintunut vuoden 1970 paikkeilla kiinnostuin tavallista isommasta kamerakoosta. Olin pikku hiljaa perehtynyt aasiaan alan lehtien ja kirjallisuuden kautta. Lehdistä tärkeimmät olivat siihen aikaan Kamera-lehti ja Valokuva -lehti, amerikkalaisista Popular Photography ja Modern Photography. Arvostetuimpia oli sveitsiläinen Camera, jota julkaistiin kolmena rinnakkaisnumerona saksan- ranskan ja englanninkielisenä ajan parhaalla saatavissa olleella painolaadulla.
Jotkut isoa kameraa käyttäneet osoittivat kuvillaan, että se on kannattanut. William Henry Jackson (1843-1942) heistä varhaisimpia, Edward Weston, Eliot Porter ja muut.
Ison kameran (tavallisesti 9x12 cm tai vähintään 6x9 cm rullaperä) etu- ja takalautaa voi siirtää sivulle ja kallistaa, mikä mahdollistaa perspektiivin ja kuvan teräväksi kuvautuvan alueen säätelyn tavalla, johon pienemmillä vehkeillä ei ole mahdollisuutta. Toisaalta minusta oli viehättävää ja loogista - on vieläkin - että kameran säätely ja kuvan sommittelu maisemaa kuvattaessa saattavat kestää 15-30 minuuttia, joskus vähemmän, joskus kauemminkin. Maisema ei karkaa siinä tuhratessa. On tietenkin tuurissaan, onko valo hyvä. Se on saattanut karata ennen kuin on valmis. Tai se saattaa tulla sitten kun on valmis ja malttaa vähän odottaa…
Maisemien kuvaaminen oli pääaskareitani suunnilleen 70-luvun puolesta välistä 80-luvun loppuun. Kun sain 1986 tilaisuuden pitää näyttelyn masemakuvillani ja sen ansiosta -88 julkaistiin kirjani Jälkiä maassa, määrälliset paineet maisemakuvauksessa pienenivät. Samoihin aikoihin tulivat muut aiheet taas kiinnostaviksi. Niistä ehdin kertoa myöhemmin lisää.
Jälkiä maassa -teoksen kuvat sain itse valita ja laittaa ne peräkkäin jokseenkin kuten halusin. Siinä suhteessa tunnen sen kovasti omakseni, ikään kuin ainoaksi oikeasti itse tehdyksi, vaikka on muitakin, joissa minut kuvaajana mainitaan.

Levitykselle pysähtyi ulkomaalainen auto. Mies ryhtyi tien reunalta heti innokkaasti kuvaamaan maisemaa kaitafilmikameralla. Eivät näyttäneet kiirehtivän pois, joten astuin ulos ja rupesin juttusille. Kerroin rinteessä lähistöllä seisovista kuvaustikkaistani. Sieltä voisi näkymä olla parempi. Lähtivät mielellään sinnepäin, hollantilaisia ovat. On lämpöisen iltapäivän ikävä, autereinen valo. Tuskin se heitä haittaa.

Iltapäivän ikävä valo.

Tulevat kohta tyytyväisen näköisinä takaisin; kehuvat maisemaa. Kysyvät sitten vähän kummissaan, mitä minä täällä teen, tikapuineni. Kuvaamassa toki, minäkin, kerron ja kutsun pariskunnan asuntovaunuun sisälle. Kaivan esiin jonkun vanhan kalenterin, jossa on pari kuvaani. Kerron olleeni paikalla jo jonkun päivän ja kuvaavani enimmäkseen yöllä. Olen juuri irroittanut tikkaista kameran ja valmistelen lähtöä pois.

Vilkuilevat ympärilleen ja kysyvät sitten vakavina, miten uskallan olla täällä aivan yksin, autiolla paikalla. Miten minulle kävisi jos sairastuisin tai tulisi joku tapaturma?

"Ei tämä nyt niin kovin, kyllä tästä öisinkin menee auto tai pari ohi..."
Huomaan, etten ole ollenkaan vakuuttava.

Olemme Särkijärven kohdalla, Pallastunturit näkyvät sen takana. Muonioon on matkaa 13 km tietä pitkin. Suomen kauneimmaksi mainittu maisema. On varmaan ollut ainakin siihen asti kun etualan poikki rakennettiin sähkölinja.

On Hollannissakin metsiä, vaikka ei paljon. Kulkijoita on niin, että kaikki metsäpolut on kestopäällystetty, vieraani kertovat. Kertovat varmaan kotipuolesaan Lapin erämaassa tapaamastaan yksinäisestä rohkeasta valokuvaajasta.

Opin kansakoulussa 50-luvulla, että kaikkinainen raivaaminen ihmisten hyväksi on ylevintä ja parasta, mitä luonnolle voidaan tehdä. Metsien suhteen oltiin takapajulla; hakkuut olivat 10% vuotuista kasvua pienemmät. Sudesta, kanahaukasta ja hylkeestä maksettiin tapporahaa. Nehän söivät sellaista, minkä ihminenkin voisi syödä. Kotiseutuopin tunnilla näytettiin isoa opetuskuvaa, jossa susilauma ahdistelee hevosella ja reella kiitävää seuruetta. Myöhemmin olen kuullut, ettei tiedetä suden tappaneen ihmistä Suomessa viimeiseen sataan vuoteen.

Suomi on luontonsa puolesta ollut olemassa jo kauan. Merkittäviä määriä suomalaisia täällä on asunut vasta melko lyhyen aikaa. Vielä 1700-luvulla metsät olivat Kruunun mailla, käytännössä ei kenenkään - tai Jumalan. Niitä näytti riittävän loputtomasti vähäisen väen käyttöön.

Useimmat meistä eivät enää näe metsiä ja luontoa ympärillään päivittäin. Monelle se on kuitenkin tuttu ainakin syksyisiltä marja- ja sieniretkiltä. Ei ehkä kuitenkaan enää kaikille. On ihmisiä, jotka menevät luontoon mielellään, mutta vain konevoimalla. Moottorikelkan käyttöä on vaadittu vapaaksi laajoilla alueilla. Oliko tapaamieni hollantilaisten arkuus ehkä myös terveenä säilynyttä kunnioitusta?

Harrastettuani valokuvausta jo niin pitkään, että siitä on tullut myös ammmattini, johdatteli maisemakuvaus minut tutustumaan lähemmin luontoon 70-luvun puolenvälin paikkeilla. Taustastani johtuu, etten juuri kuvaa lintuja enkä kasveja, kuten luontoharrastuksen kautta valokuvaajiksi ryhtyneet usein tekevät. Päinvastoin, alkuperäisen luonnon ohella minua kiinnostaa myös ihmisen ympärilleen rakentama "luonto".

Näyttelyni "Maisemakuvia" avulla esittelen tekemiäni havaintoja. Vaikka kuvat ovat useamman vuoden ajalta, lopulliset kuvat näyttelyyn olen valinnut vasta tänä vuonna. Siksi kokonaisuus vastaa hyvin nykyisiä ajatuksiani.

Tämä tapahtui v. 1980 ja julkaistiin Amos Andersonin taidemuseossa pidetyn näyttelyni "Maisemakuvia" näyttelyjulkaisussa.

Kirjasta Jälkiä maassa (Suomen luonnonsujelun tuki Oy, 1988):

Lunta oli vielä paljon vaikka toukokuu oli jo puolessa. Kymmenen astetta lämmintä, eteläisillä rinteillä enemmänkin.
Aamulla tulimme tuon notkelman kautta tänne. Puron ääni kuului vaimeana lumen alta. Illalla vesi kuohui sinivihreänä, määrätietoisena koskena lumen päällä, aamullisen, vielä hyvin näkyvän ladun katkaisseena.
Seuraavana aamuna puro oli musta, lumen reunustama, uomaansa asettunut. Hetken aikaa se ei mahtunut itseensä. Kuin jäiden lähtö.
Laaja, vähän kupera tasanko on kalteva. Edessä se loppuu taivaaseen. Takana näkyy kaukainen, rannaton metsä. Noustessamme maa tuntuu hiljakseen kääntyvän vaakasuoraan ja takaa alkaa näkyä kauemmaksi.
Yli kilometrin päässä näkyy poroja. Näkyy siksi, että jo näin kaukaa ne tormaavat pakoon. Mukana juoksee pieniä vasoja, kuin pitkäkinttuisia koiria. Eilen tai tänään syntyneitä. Niiden takia ovat arkoja kuin villieläimet. Olen kuullut, että tähän aikaan tällä seudulla liikkuu harvoin ketään. Kovin moni ihminen ei näe noin pieniä vasoja. Paitsi pihaporoilla.
Varoittelihan muuan paikkakuntalainen meitäkin kun heittelimme suksia pakettiautosta lumisohjoon..
“Ei sinne enää kannata mennä.”
“Kannata? Eikö?” (Ajattelin että jonkun mielestä sinne ei kannata mennä koskaan.)
“Joutuu uimaan purojen yli. Lunta on liikaa. Pohjia myöten saa kahlata.”
“Oletko käynyt siellä hiihtelemässä äskettäin?
“En, mutta yks kaveri kävi eilen kelkalla.”
Keskustelu päättyi muistaakseni tähän. Harmillinen varmaan sellainen keli. Onhan täälläpäin melkein jokaisella moottorikelkka.
Lämpöisellä rinteellä oli muurahaiskeko.Aurinko sitä jo lämmitti vaikka ympärillä oli metri lunta. Minua ilahdutti, etten oikeastaan ollut mistään tulossa tai mihinkään menossa. Asetuin kuvaamaan muurahaisia. Siinä saattoi mennä pari tuntia.
Auringon kiertyessä tunturin taa ilma alkoi jäähtyä. Paksuna kerroksena auringon puoleisella kupeella paistatelleet muurahaiset alkoivat hidastuvin liikkein hajaantua ja kömpiä kekonsa sisälle. Tietävätköhän ne kulkevansa kylmässä hitaammin?

Paluumatkalla jouduimme tekemään laajoja kierroksia välttääksemme ahkion vetämisen kuivalla maalla. Varvikossa se vielä kulkee mutta rakassa pohja kärsii. Pahoja kivikoita ei kuitenkaan ollut.
Ketään ei ollut paikalla tullessamme takaisin autolle Kiilopäälle. Olisimme mielellämme nähneet ainakin sen, joka melkein kielsi lähtemästä. Hotellin katolla joku katseli meitä kiikareilla. Luuli kai, etttemme huomaa. Tarkkailun alaisina keräsimme kamppeemme riuskasti ja lähdimme pois hetkeäkään viiivyttelemättä.
Pois ajellessamme muistelimme, montako eri muuttolintulajia olimme tavanneet. Västäräkkiparikin oli jo asettunut yhden kämpän pihapiiriin. Ensimmäistä kertaa olin katsellut tätä kesän airutta sukset jalasssa.

Suuret mullistukset ovat kohdanneet Suomen tienoon vesistöjä lyhyessä ajassa. Vielä aivan äskettäin asuminen täälläoli kohtuuttoman hankalaa kilometrin paksuisen jään painaessa maankamaraa lähes kaikkialla. Sen jälkeen syntyneet lukuisat järvet ja joet ovat olleet tärkeitä kulkureittejä ja ruoka-aittoja. Koskien partaille rakennettiin aluksi myllyjä, sittemmin sähkövoimaloita, joiden kautta vesi on käännetty virtaamaan.
Harvat rakentamattomat joet saavat vetensä metsistä ja soilta, jotka on ojitettu viime vuosikymmenien aikana. Kevätttulva nousee entistä aikaisemmin ja irrottaa jäät rannoista. Ne tukkivat väylän jossain alavirrassa eivätkä haurastu nopeasti. Tulva nousee nopeasti mihin sattuu. Raskaat teräsjäälohkareet purjehtivat metsiin, pihoille ja taloihinkin paikoissa, jotka ovat saaneet olla tulvilta rauhassa ainakin sata vuotta.
Luonnonvoimiako vain? Näihin asti on ihmisen ihmisen osuutta tällaisissa tapahtumissa tarmokkaasti vähätelty. Olemmeko syyttömiä jos syyllisyyttämme ei voida todistaa? Tai jos emme pidä näyttöä riittävänä?
Monet raskaasti säännöstellyt järvet saattavat olla osan vuotta lähes tyhjillään. Metsän ja suon paikalle on rakennettu suuria vesialtaita. Uiton takia joet aikanaan perattiin ja ruopattiin - nyt niihin on ryhdytty kantamaan kiviä takaisin.