Mielipiteitä

Tälle sivulle olen laittanut lehtikirjoituksia, joihin olen lähettänyt vastineen mielipidekirjoituksena. Tämä harrastus taisi käynnistyä 80-luvun loppupuolella kun otin kantaa erämaiden suojeluvaatimuksista syntyneisiin kiistoihin. Pidän kirjoittamisesta ja mielipidekirjoituksen laatiminen on erinomaista harjoitusta sekä asioiden ymmärtämisen, että kirjoitustaidon kannalta.
Nämä ovat vain aika satunnainen valikoima tekstejä, etusijalla tietysti ne jotka ovat minulla tallessa. Tekstit ovat aikajärjestyksessä, uusimmat ylimpänä. Jatkossa on tarkoitus lisätä tekstejä, sekä uusia että vanhoja.

Kalevan kirjoittajavieras Arto Paasilinna kirjoitti 28.1. 2005 seuraavasti:

Luonnonsuojelulla on Suomessa vakaa ja tunnustettu asema. Pelkästään Suomen luonnonsuojeluliitossa on kymmeniätuhansia jäseniä. Suojelijat ovat saavuttaneet kiistattomia voittoja, teollisuus on vähentänyt jätepäästöjään, luonto voi paremmin kuin vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Se on hyvä. Paha kyllä jalon luonnonsuojeluaatteen helmoihin on lyöttäytynyt kummallista ja vastuutonta väkeä. Öiset iskut turkistarhoihin saattavat tuntua jännittäviltä ja jotenkin rohkeilta, mutta lopulta niissä ei ole kysymys reilusta turkiseläinten suojelusta, vaan riskittömästä seikkailusta, jossa yön turvin päästetään hakeistään ja näin ne tuhotaan. Häkkiketut ja -minkit eivät pärjää Suomen karussa luonnossa. Ne nääntyvät nälkään, niiden loppu on kurjempi kuin tarhurin nahoitustelineessä. Kettujen vapauttaminen hitaaseen kuolemaan ei auta tarhauksen ongelmien ratkaisussa. Se on inhimillisesti raakaa puuhaa, ajattelematonta, salakavalaa, tyhmää. Suomen metsien suojelussa on viime vuosina esiintynyt toinen vastenmielinen joukko. Erityisesti Greenpeacen jotkut aktiivijäsenet ovat ryhtyneet mustaamaan suomalaista metsänhoitoa ja menneet niin pitkälle, että ovat matkustaneet pitkin Eurooppaa julistamassa suomalaisen metsänhoidon ja -teollisuuden syntejä. On väitetty, että Suomessa hakataan surutta vanhoja metsiä, että ikihongikoita kaadetaan massatehtaiden raaka-aineiksi, ettei tällä menolla pian Suomessa ole jäljellä alkuperäistä metsäluontoa, vaan monitoimikoneet kaatavat arvokkaat luonnonmetsät teollisuuden raaka-aineiksi. Suomeen on kutsuttu eurooppalaisia paperinostajia ja heille on näytetty hakkuuaukeita, joiden raiskioiden on kerrottu kuvaavan valtakunnan nykyistä metsätalouden surkeaa tilaa.

Kirjoitin taannoin suomalaisesta metsätyöstä kertovan historiateoksen. Sadan vuoden savotassa kerron metsätyön vaiheista 1800-luvun puolimaista pitkälle 1950-luvulle asti. Teoksesta käy selville, miten suomalainen metsänhoito ja hakkuut ovat muuttuneet sadassa vuodessa. Samalla se on kertomus suomalaisen metsätyömiehen, jätkän, ja hänen kylmäverisen hevosensa ankarasta elämästä Suomen saloilla menneinä aikoina. Vielä sata vuotta sitten Suomen metsiä hakattiin armotta. Vallalla oli niin sanottu harsintamenetelmä, jossa hakkuualoilta kaadettiin suuret maailmansodan jälkeen alettiin Suomessa hoitaa metsiä tehokkaasti. Nyt tulokset alkavat näkyä. Varauksetta voi todeta, että olemme metsänhoidon mallimaa. Tätä eivät pitkin Eurooppaa matkustavat metsäaktivistit ymmärrä, eivät halua sitä käsittää, eivät tunnustaa. Se on oman pesän likaamista ja tahallista tosiasioiden vääristelyä. Metsäekonomisti ja itsekin luonnonsuojelija Matti Palo kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa (21.1.2005): "Jos metsätalouden kestävyttä verrataan eri maiden kesken, niin on vaikea löytää toista maata, jossa metsätalouden voitaisiin osoittaa olevan Suomea kestävämmällä pohjalla."

Minuun otettiin viime syksynä yhteyttä Italiasta. Sikäläiset luonnonsuojelijat, italialaiset metsäaktiivit, pyysivät, että allekirjoittaisin vetoomuksen, jonka mukaan suomalaista paperia ei pitäisi enää käyttää kirjapainoissa. Kirjailijana minulla olisi ollut kaiketi vaikutusvaltaa tässä asiassa. Voi hitto! Ovatkohan saksalaiset,englantilaiset, ranskalaiset tai italialaiset ollenkaan tietoisia siitä, miten tehokkaasti ja luontoa parantaen Suomen metsiä todellisuudessa hoidetaan. Näissä maissa on hakattu omat metsät jo satoja vuosia sitten käytännössä kokonaan. Millä oikeudella he katsovat voivansa puuttua suomalaisten tärkeimpään elinkeinoon?

En tietenkään allekirjoittanut mokomaa kirjelmää. Sekin vain osoitti, millaista myyräntyötä jotkut metsäaktiivit ovat vuosien ajan selkämme takana harjoittaneet. Kysymys ei ole luonnonsuojelusta. Mieleen tulee mieluumminkin maanpetos. Liito-oravien elintilasta on järjestetty surkea näytelmä. Jotkut luontoaktivistit ovat hairahtuneet aatteensa palossa jopa niin, että ovat ripustelleet liito-oraville pönttöjä sellaisille alueille, joihin olisi ollut tarkoitus rakentaa ihmisasuntoja. Viime syksynä ympäristöoikeuden professori Vesa Majamaa sanoi, että liito-oravien pönttöjen tuominen kaavoitettavana olevalle alueelle on lähes sabotaasia. Kun sitten pikkuorava asettuu pönttöön ja rupeaa papanoimaan, silloin kaavasta valitetaan ja kun liito-orava on uhanalainen laji, metsä suojellaan. Tällainen puuhastelu ei suojele liito-oravia, vaan vähentää koko luonnonsuojeluaatteen arvostusta.

Metsien merkitys Suomelle on elintärkeä. Matti Palon mukaan Suomella on vain puoli prosenttia maailman metsistä, mutta kymmenen prosenttia kaikkien metsätaloustuotteiden ja 25 prosenttia paino- ja kirjoituspapereiden maailmanmarkkinoista. Silti puuvaramme ovat lisääntyneet neljänneksellä viimeisen puolen vuosisadan aikana. Minulla on pieni metsätila Uudellamaalla. Olen rakentanut sinne kilometrin mittaisen luontopolun ja samalla suojellut koko metsän. Toivon hartaasti ettei yksikään Greenpeacen tai muun höhläjärjestön metsäaktiivi osu pienen Kuusilaaksoni maille. Sitä ei metsäni kestäisi, eivätkä hermot.

Julkaistu Kalevassa 28.1. 2005.

Kirjailija Arto Paasilinna esittelee Kalevan kirjoittajavieraana 28.1. luonnonsuojelutilannettamme usealta kannalta. Turkistarhaiskujen eläinrääkkäysluonteesta ja eettisestä virheellisyydestä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Haulikosta kuuluu joskus perääntulleen ja muutenkin on saatettu kiinni jäädä, vaikka onkin pyritty toimimaan nimettöminä yön pimeydessä. Metsäaktivistit eivät näin tee - eivätkä ole samaa porukkaakaan.

On tietysti kunkin oma asia, mitä tahoa inhoaa tai vihaa. Yllättävää kuitenkin on, että arvostettu humoristi viitsii voimiansa sellaiseen tuhlata. Hän viittaa painokkaasti Matti Palon tavanomaista metsäalan omakehua uhkuvaan kirjoitukseen, johon akatemiaprofessori Hanski esitti hyviä vastaväitteitä (HS 11.1.). On toki mahdollista, että metsäaktivistit ovat syyllistyneet kärjistyksiin kertoessaan metsiemme tilanteesta ulkomailla käydessään. Kannattaa kuitenkin muistaa, että metsätalouden omat edustajat ovat vuosikausia päätoimisesti julistaneet tärkeissä asiakasmaissa Hyvää Sanomaansa, jonka objektiivisuutta voi myös epäillä. Siksi on mielestäni kohtuutonta syyttää näistä tahoista toista maanpetturuudesta. Näin oli taannoin aivan toisenlaisessa yhteiskunnassa tapana vaientaa epämukavat virallisesta totuudesta poikkeavat. Toivottavasti ei Suomessa, vieläkään.

Viimeksi on ollut kiistaa hyväksyttävästä sertifiointijärjestelmästä, joka vaikuttaa muun muassa avohakkuun yhteydessä säästettäviin puuryhmiin ja puronvarsien jättöpuihin. Asia ei ole juuri yhteydessä varsinaisiin metsänsuojelukysymyksiin. Keski-Euroopasta jokseenkin sellaisenaan omaksuttu avohakkuu muutti metsäluontoa ja -maisemaa muutamassa vuosikymmenessä rajusti. Tutkijat ovat kertoneet, että ensimmäisten avohakkuualojen puusto on saavuttanut voimakaan kasvuvaiheen, mikä näkyy tilastoissa kauniina tilavuuden kasvuna. Mutta kun pitäisi aikanaan korjata ensimmäiset hyvät tukkipuut, niitä ei paljonkaan saada. Oksaisesta sellupuusta ei tule pulaa. Toinen asia on vanhojen metsien suojelu, joka on vieläkin jonkin verran avoin kysymys. Koko maan hakkuukelpoisista metsistä on suojeltu n. 4,5 prosenttia, mistä yksi prosenttiyksikkö on 90-luvulla toteutetun vanhojen metsien suojelun vaikutusta. Osa silloin vanhoiksi todetuista luokiteltiin edelleen talousmetsiksi, siis aikanaan avohakattaviksi, koska "ei ollut varaa" suojella enemmän. Etelä-Suomen metsistä on suojeltu n. yksi prosentti, vaikka Paasilinnankin palsta huomioidaan. Viime vuosien ponnistukset asian korjaamiseksi ovat olleet lähinnä kosmeettisia, jos sitäkään, kuten Hanski kertoo. Kukin tykönään ajatelkoon, onko suojelu riittämätöntä, sopivaa vai liiallista. Vanhoja, eri syistä vielä hakkuilta säästyneitä metsiä lienee jäljellä sen verran, että jos ne aivan kaikki suojeltaisiin, suojelun taso saattaisi nousta kuuden prosentin paikkeille. Luontojärjestöt ovat pyrkineet herättämään muita huomaamaan epäkohtia, joita loppujen lopuksi viranomaiset ja eduskunta korjaavat siltä osin kun hyväksi näkevät. Puutteita on ilmeisesti löytynyt, koskapa jotkut vaatimukset ovat johtaneet käytäntöjen ja lakienkin muuttamiseen luontojärjestöjen vaatimaan suuntaan.

Ketään herjaamatta,

Julkaistu Kalevassa 4.2.2005.

Maria Lähteenmäki kirjoittaa:

Viime viikolla vietettiin näyttävästi Pohjoismaiden neuvoston 50-vuotisjuhlia: tilattuja puheita, konsertteja, gaalailtoja, onnellisia palkittuja ja turvallista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vaikka Suomi irrotettiin Skandinavian maista jo 1809, olemme entistä vakuuttuneempia siitä, että Suomi on aina ollut länsimaa.

Suomi oli Ruotsin maakuntana osa Skandinaviaa noin 700 vuotta ja siksikin väittämä ainaisesta läntisyydestämme on perusteltu. Kolikon toinen puoli on se, että suomalaisten venäläis-vastaisuus on täsmälleen yhtä vanhaa: Ruotsin alamaisuus tarkoitti noina sotaisina vuosisatoina de facto vihamielisyyttä venäläisiä kohtaan. Tämä vihanpito oli nähtävissä myös pohjoisilla rajaseuduilla.
Tiedämme muun muassa, että Kemin seudun väesto valitti 1400.luvulla, että venäläiset murhaavat heidän väkeään sekä hävittävät ja polttavat heidän asumuksiaan. Seuduilla elettiin järjestäytymättömän yhteiskunnan mukaista villin lännen meininkiä, johon kuuluivat ryöstöretket, sissisodat, kidutukset, elävänä polttamiset ja panttivangit. Jälkimmäiset olivat yleensä naisia ja lapsia, joita vietiin Venäjälle ja joista omaiset saivat sitten maksaa lunnaita.
Kaukana tiettömien taipaleiden takana tapahtuvia vihollisuuksia oli Tukholmasta käsin vaikea hallita ja rosvoretket jatkuivat pohjoisessa aika ajoin aina 1700-luvulle saakka: rahvaanvalitukset ison ja pikku vihan ajoilta muistuttavat erehdyttävästi 1400-luvun tarinoita.

Kansan käsitys venäläisistä nimenomaan vihollisina on elänyt pitkään vielä autonomiankin aikaisessa kansanperinteessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon on koottu vainolaistarinoita, jotka osoittavat muun muassa sen, kuinka hyvin pohjoissuomalaiset muistivat verisiä vihavenäläis-ja rosvoryssätarinoita vielä 1930-luvullakin. Routavuodet ja toisen maailmansota vain vahvistivat tätä viholliskuvaa.
Niin kuin sodissa yleensä, kysymys näissäkin pohjoisen rajaseudun sissisodissa ja kostoretkissä oli maiden omistuksesta; kenellä oli oikeus kalastaa ja metsästää ja missä. Ja perimmältään kyse oli siitä, mihin asti kukin valtio sai ulotettua rajansa.

Suomen "ainaisen" länsi-orientaation historiassa autonomian ajan alku on musta luku. Ei sen takia, että olisi itketty Venäjään liittämistä, päinvastoin.
Voiko olla enemmän rähmällään itään kuin 1800-luvun alun suomalaiset virkamiehet ja säätyläiset olivat. Vallanvaihdon myötä eliitti suorastaan ryömi keisarin jalkojen juureen ja yritti parantaa taloudellisia ja poliittisia asemiaan murroksessa. Uusien toimintakenttien myötä vallan uusintaminen onnistuikin monilta suvuilta, joita muistetaan nykyisin Suomen rakentajina.
Kun Suomen sotaa käytiin vielä Pohjanmaalla, oli suomalainen eliitti jo vannonut uskollisuutta keisarille ja nosti maljoja keisarinnalle. Jälkikäteen katsottuna tuo oman ja suvun edun tavoittelu on tulkittu oivaltavaksi reaalipolitiikan tajuksi, mitä se kieltämättä olikin. Yleinen tulkinta näyttää joka tapauksessa olevan, että Suomi oli länsimaa myös Venäjän alaisuudessa.

Yleisimmin kuilua idän eli venäläisten ja lännen eli suomalaisten välillä selitetään kulttuurin ja uskonnon erilaisuudella ja päinvastoin: Suomi on ollut aina länsimaa, koska meillä on ollut sama uskonto ja kulttuuriset erityispiirteet kuin muillakin länsimailla.
Oikeusjärjestelmä ihmisoikeuskäsityksineen, protestanttinen etiikka ja sittemmin tasa-arvokäsitykset liittävät meidät vahvasti länteen tai ainakin muihin pohjoismaihin. Ainoa hämäävä puoli tässä läpeensä länsimaisessa maassa on outo kieli ja uralilaiset juuret. Vähän askarruttaa myös se, missä määrin saamelaisten ja karjalaisten kulttuuriperintö on länsimaista.

Historian tutkija Maria Lähteenmäki tarkastelee menneisyyttämme Kalevassa 7.11. mielenkiintoisesti. Hänen mukaansa olemme entistä vakuuttuneempia siitä, että Suomi on aina ollut länsimaa. Olemmeko? Ainakaan minä en ole. Pikemminkin olemme edelleenkin - aika onnekkaasti - sekä itää, että länttä.
Kun keskenäänkin riitaiset suomalaisheimot aikoinaan kärsivät idästä tulleiden tihutöistä, käytiin toki vuoroin vieraissa. Pekka Vesainen oli tuskin sen kiltimpi kuin täällä kulkeneet ryssät. Ja ryssäviha oli todellakin Ruotsin ulkopolitiikkaa, oli sota tai ei. Ja se keksittiin siis kauan ennen Talvisotaa.
Ruotsin toimet eivät yleensä olleet sellaisia konkreettisia sotatoimia, mitä idän suunnasta saattoi tulla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lähes kaikki paha tuli idästä ja hyvä lännestä. “Etuvartioroolimme“ alkua kuvastaa piispa Henrikin paikallisia tapoja kunnioittamaton käytös, mistä seurasi hänelle ikäviä vaikeuksia. Emmekä me häntä tänne tilanneet. Nykyisen Suomen alueet kelpasivat Ruotsille aina kun Venäjä oli tarpeeksi heikko. Kruunu ei erityisesti meitä suojellut, pikemminkin riisti, kuten siirtomaita muuallakin siihen aikaan riistettiin. Kun etuvartioasemia - kirkkoja ja linnoituksia - rakennettiin, työväeksi pakotettiin 16 vuotta täyttäneitä naimattomia miehiä, jotka saivat palata koteihinsa työn valmistuttua. Joskus siihen meni sata vuotta. Viimeksi 1700-luvulla Suomessa poltettiin roviolla lapsia siksi, että he olivat haudanneet kissan kirkollisin menoin.
Ruotsin sotaretkillä Euroopassa Itäisen maakunnan rivimiehet eivät olleet mukana hyvää hyvyyttään, vaan määrättyinä. Joskus miehiä ja hevosia oli Suomessa sellaisten seikkailujen jälkeen niin vähän, että kevätkynnöt kerrotaan ruotsalaisen historioitsija Peter Englundin mukaan tehdyn kahden lesken vetämillä auroilla, kolmannen ohjatessa.
Mistä lähtien autonomian ajan alku on ollut “musta luku“? Siitä alkaen verotulot jäivät Suomeen ja kauppa muun muassa Pietarin suuntaan oli vilkasta. Eivätkä suomalaiset joutuneet Venäjän armeijaan. Suomen kielen ja kulttuurin kehittymistä suosittiin, arvattavasti toivoen sen heikentävän siteitä Ruotsiin. Olisiko Ruotsi toiminut samalla tavalla, jos olisimme vielä olleet osa sitä? En usko. Kustaa Vaasan aikaan Ruotsin väestöstä 25% oli suomenkielisiä. Ruotsin kielen juurruttamiseksi Ruotsista houkuteltiin jossain vaiheessa perheitä muuttamaan Kajaanin tienoille, heikoin tuloksin. Englantilainen Clarke tarkkaili tammikuussa 1800 Turun markkinoilla kaukaakin tullutta väkeä ja sai kuulla, että tuota omituista kieltä puhuvaa kansaa on vielä jonkin verran Pohjois- ja Itä-Suomessa. Ruotsin Tornionlaakson kouluissa oli 1970-luvulle asti kiellettyä puhua suomea edes välitunnilla.
Täällä käyrän ja suoran sapelin välissä asuessamme meillä on ollut sekä vaikeita, että onnekkaita aikoja. Toivon, ettemme ainakaan enää ole minkään tahon etuvartiokansa emmekä rähmällämme mihinkään suuntaan. Suomeen ei syntynyt mainittavaa Ruotsin yhteyteen paluuta ajavaa separatismia 1800-luvulla. Siksikö, ettei Ruotsin hallitsemistavasta enää pidetty? Meillä on sekä kansanperinteemme että vaikkapa 1900-luvun opetusten kautta mahdollisuus olla oma itsemme, minkä ei tarvitse olla ollenkaan vähän. Sen ei tarvitse merkitä ylpeilyä eikä ennakkoluuloja vaan kykyä ymmärtää kulttuurien erilaisutta ja oikeutta siihen. Myös idän suunnassa.

Julkaistu Kalevassa 18.11.2002

Lasse Lehtinen kirjoittaa:

Kun puhtaat poliittiset aatteet eivät juuri nyt käy kaupaksi, ääri-ihmiset ovat ryhmittyneet taistoon kansanterveyden, ympäristöasioiden ja eläinten oikeuksien puolesta. Nämä ns. edistykselliset aatteet olivat kerran aikaisemminkin osa suurta poliittista liikettä.
Ä sken edesmennyt Leivonmäen kanttori ja yksityisajattelija Ilmari Rautio ehti ennen kuolemaansa julkaista kirjan "Vihreä sosialismi", jossa hän oivaltavasti pohtii kansallissosialismin henkistä yhteyttä muodikkaisiin vihertviin aatteisiin.

Adolf Hitler uskoi vuorenvarmasti, että ihmisen suhde luontoon on "kaiken perusta", ja tämä suhde tulee myös määräämään ihmiskunnan lopullisen kohtalon. Tämä ajattelu on myös Hitlerin kirjan "Mein Kampf" (Taisteluni) varsinainen sanoma.
Hitler oli tunnettu kasvissyöjä, eläinten ystävä ja fanaattinen tupakoinnin vastustaja. Natsilääkärit vastustivat eläinkokeita, mutta niitähän ei tarvittukaan, sillä esimerkiksi SS-tohtori Joseph Mengelellä oli korvaavia koe-eläimiä, juutalaisia. Hän ruiskutti väriainetta elävien ihmisten silmiin saadakseen selville, voitiinko ruskeasilmäisistä tehdä aatteen vaatimia sinisilmäisiä arjalaisia. Kun kaiken perustana ol "luonnon ylivallan välttämättömyys", seurauksena oli ihmisten parissa toteuttettu julmuus.
On ehkä yllättävää kuulla, että samalla kun keskitysleireissä keitettiin ihmisistä saippuaa, siellä harrastettiin myös muuta luomutuotantoa. Esimerkiksi Dachaussa vangit tuottivat orgaanista hunajaa.
Kuinka moni nykyinen idunsyöjä tietää, että Kolmas valtakunta risti soijapavun "Natsipavuksi"?
Natsi-ideologia oli monelle lääkärille mieleinen aate. Työpaikkaterveydenhuolto oli helppo järjestää, kun raskaissa, likaisissa ja vaarallisissa töissä saattoi käyttää vankityövoimaa. Myös kansanterveystyössä natsit olivat edelläkävijöitä. Täysjyväleipää suosittiin, lisäaineita kartettiin ja kaikkinainen ruumiinkulttuuri oli suuressa arvossa.
"Humaanisuus on lähtöisin ihmisen mielikuvituksesta", Hitler kirjoitti. "Ihmisen mukana häviää humaanisuuskin, sillä luonto ei sellaista tunne." Sterilisaatio ja eutanasia olivat ahkerassa käytössä, sillä rodun puhtaudesta sen jalostamisesta oli kysymys. Hitler tarkoitti, että ihmislaji voi säilyä vain, jos epäkelvot yksilöt hävitetään. Kansallissosialismin mukaan itse luonto oli valinnut arjalaiset turvaamaan lajin olemassaolon.
Kuten Pentti Lindfors on huomauttanut, kapitalismi hävittää luontoa ja luo tilalle kulttuurimaiseman. Natseilla oli sama idea kuin romantikoilla, "takaisin luontoon". Kaksi-ja kolmekymmentäluvun Saksassa muotiin tulivat kaiken maailman salatieteet, astrologia, horoskoopit, idän uskonnot ja huumeet. Aikuiset ihmiset puhuivat innostuneina tontuista, keijukaisista ja menninkäisistä, Saksassa 1936 käynyt Olavi Paavolainen pani merkille.
Tiedo oli tuhottava juutalaisen intellektualismin tuotteena. Hitleriä olisi siepannut aivan kamalasti, jos hän olisi etiäisenä nähnyt, että juutalaiset tiedemiehet saavat vuosisadan toisella puoliskolla aivan suhteettoman suuren osan Nobelpalkinnoista.

Natsit käynnistivät jo 30-luvulla mittavan tupakanvastaisen kampanjan, jonka toista tulemista piti odottaa kuusikymmentä vuotta. Toisen maailmansodan rintamalinjat olivatkin johdonmukaisimmillaan tupakoinnin kohdalla. Liittoutuneiden johtomieht olivat tupakkamiehiä. Churchill poltti sikareita, Roosevelt savukkeita ja Stalin piippua. Sen sijaan niin Hitler, Mussolini kuin Francokin olivat savuttomia kansalaisia.
Natsien mielestä tupakointi oli alkukantaisten intiaanien ja neekereiden keksimä paha tapa, jota kansainvälinen juutalainen pääoma käytti omaksi hyväkseen ja germaanisen rodun vahingoksi. Tupakka oli "mätänevää ja laiskistuvaa sivilisaatiota korruptoiva voima", joka aiheutti miehille impotenssia ja naisille hedelmättömyyttä.
Natsilääkärit tulivat samoihin johtopäätöksiin kuin tämänkin ajan tohtorit: tupakka on terveysriski. Erityinen riski se oli saksalaiselle sotilaalle, jonka "fyysinen kunto ja sotilaallinen valmius" oli vaarassa. Oli myös huomattu, että Luftwaffenin tupakoivat lentäjät tekivät immelmanninsa huonommin kuin tupakoimattomat lentäjäsankarit.
Tupakoivista tytöistä varoitettiin, että he ovat heikkoa vaimoainesta ja menettävät kukkeutensa raittiita neitokaisia aiemmin. Haureuteenkin heitä oli helppo houkutella.

Kolmannen valtakunnan terveyskomentaja Leonardo Conti piti erityisen pahana tupakan aiheuttamaa riippuvuutta. Se taas johti siihen, että tupakoivan mieli ja ruumis, joiden tuli kuulua yksinomaan Führerille, haikalivat jonnekin muualle.
Niinpä Conti ryhtyi tekemään listoja tupakoivista saksalaisista.Samanlaisia rekistereitä pidettiin alkoholisteista, kodittomista ja psykopaateista. Vasta meidän aikanamme on ylletty vastaavaan.
Nyt eräät lääkärit ja vakuutusyhtiöt suosittavat vakuutusmaksujen tarveharkintaa ja hoidon priorisointia sen perusteella, mitkä ovat yksilön elämäntavat.

Takaiskujakin koettiin. Tupakoimaton saksalainen nyrkkeilijä Max Schmeling sai turpiinsa mustalta tupakoivalta amerikkalaiselta neekeriltä Joe Louisilta vuonna 1938. Adolf Hitler päätti näyttää alemmille roduille närhen munat vuotta myöhemmin. Raitis kasvissyöjä lähti hyökkäämään joka ilmansuuntaan.
Adolf Hitler ol laiheliini, kärttyisä miehenpolo joka kuoli jo varsin nuorella iällä sananmukaisesti burn outiin työnsä ääreen. Mutta entä Sir Winston Churchill? Hän söi kaiken, mikä lautaselta tarjottiin, joi pullon viskiä päivässä ja poltti paksja sikareita. Hän ei koskaan kuvitellutkaan ryhtyvänsä dieetille. Sen sijaan hän johti demokratian puolustustaistelua julmaa kasvissyöjää vastaan. Tuossa ylipainoisessa miehessä oli kosolti elämää antavia ominaisuuksia vastustajaansa verrattuna.
Churchill oli myös parempi taidemaalari kuin Hitler.

Julkaistu Kalevassa 10.9.2002

Lasse L., punainen kapitalisti

Kirjoittajavieras Lasse Lehtinen esitteli Kalevassa 10.9. havaitsemiaan ääri-ihmisten ominaisuuksia. He kuuluvat olevan kasvissyöjiä, kannattavan ympäristönsuojelua ja vastustavan erityisesti tupakointia. Puhtailla poliittisilla aatteilla vastaavasti on nyt huono menekki. Lehtinen ei kerro, mitä ne ovat, mutta syntyy vaikutelma, että hän edustaa jotain niistä. Kirjansa hyvin lukeneena hän kertoo jo Hitlerin ja muutaman muun diktaattorin olleen edellämainittujen taas muotiin tulleiden virtausten kannattaja.
Nämä asiat Lehtinen yhdistää niin hulvattomalla päättelyllä, että pilailuksi epäilin, vaikka arvovaltainen paikka lehdessä viittaa vakaviin tarkoituksiin. Hauskuus on suorituksen brezhneviläisyydessä. Neuvostoliitossahan oli, kuten Lehtinenkin varmaan hyvin muistaa, vallanpitäjien äänitorvilla tapana vaientaa toisinajattelijat todistelemalla heidät fasisteiksi tai ainakin epäisänmaallisiksi. Asioiden tarkastelu oikeilla nimillään pystyttiin näin välttämään kasvoja menettämättä, ainakin aatetoverien piirissä.
Kaiken vaivan Lehtinen näkee vain puolustaakseen tupakointia. Kannattaako sen takia kaivaa todisteiksi Hitlerit ja kaikki? Sikarintuoksuisista kabineteista ponnistaen on saattanut jäädä tutkimatta, mitä ns. ympäristöaktivistit todella ovat halunneet ja haluavat. Eläinaktivistien tihutöitä en voi hyväksyä, koska ne ovat samalla vakavaa eläinrääkkäystä. Muiden ns. aktivistien toiminta on ollut pontevimmillaankin niin tyylitajuista ja korrektia, että heidän vertaamisensa historian tunnettuihin julmureihin on mautonta. Ja aktivistit tuovat esille todellisia ongelmia, valitettavasti. Ja niitä on välillä myös korjattu kun yhteiskunta on saatu herätettyä niitä tutkimaan.
Churchillin ottaminen esimerkiksi on hauska veto. Samalla perusteella Lehtinen voisi kertoa juoposta, joka kännissä ajoi autonsa romuksi metsään, mutta säilyi vammoitta. Opetus: Ei se kovin vaarallista ole, jos ollenkaan. Osa juopoista ja tupakoitsijoista on harrastustensa vuoksi pitkiä aikoja hoidossa eikä elämä tupakan avulla ainakaan pitene. Ja yhteiskunta maksaa hoitolaskun. Siinä mielessä ei ole pelkästään jokaisen oma asia, miten yllyttää tai houkuttelee toisia toimittamaan itsensä huonoon kuntoon.

Kalervo Ojutkangas, 59 v.
Vihanti

Julkaistu Kalevassa 22.9. 2002

Eläinaktivistien aate on vahva. He ovat nuoria idealisteja, jotka uskovat, että eläinten oikeudet ovat tärkeämpiä kuin ihmisoikeudet. Turkiskaupan myyjää saa haukkua murhaajaksi, lapsia voi pelotella, että äiti tappaa koiran, perheen lemmikin.
Eläinaktivistien vapauttamat minkkiraukat joutuvat suoraan surman suuhun. Mutta onpahan luontokappale kerran elämässään saanut kokeilla vapautta, vaikka tuskin se häkkioloja voittaa. Ilmainen ateria, juomaa riittävästi, hyvä hoito ja nopea, kivuton kuolema. Tuostahan voisi jo inhimillinen ihminenkin olla kateellinen.
Minkki on Suomen luonnossa tuontiotus, joka tekee tuhojaan sen kun ennättää. Tarhaminkin suuhun saattavat joutua valkoselkätikan munat ja liito-oravan poikaset. Mitähän sanovat EU ja luontodirektiivit?
Turkistarhojen ohella eläinaktivistien häirinnän kohteiksi ovat joutuneet Kuopion yliopiston valtakunnallinen koe-eläinkeskus, turkisliikkeet ja Marimekon myymälät. Omaisuutta turmellaan, kesyt tarhaketut ja - minkit ajetaan ulos oman onnensa nojaan, koe-eläinkeskuksen työtä häiritään.
Vähitellen alkaa tulla mitta täyteen, myös oikeudessa. Ensimmäistä kertaa Suomessa on jatkuvaan häirintään syyllistyvä eläinaktivisti saanut laajennetun lähestymiskiellon. Tätä ennen 20 nuorta sai matkustuskiellon Karttulaan.

Entä ympäristöjärjestöt? Niiden voimavarat ovat moninkertaiset verrattuna eläinten oikeuksien puolustajiin. Greenpeace on taas kerran iskenyt silmänsä suomalaiseen mäntyyn. Muut ympäristöjärjestöt seuraavat johtajaa. Ne syyttävät metsäyrityksiämme ympäristörikoksista.
Kohteena on Pohjois-Suomi. Mikäpä muukaan. Miten täällä eletään, jos pohjoisen metsiä ei saa hakata, vaan ne pitää paketoida lampaiden laitumiksi ja keskieurooppalaisten lataamoiksi? Jos epädemokraattinen Greenpeace lakeijajärjestöineen julistaa suomalaisen puun boikottiin Keski-Euroopassa, valuuttatulot ja työpaikat ovat vaarassa.
Järjestöt ovat varmaan huomanneet, etteivät tiedotusvälineet enää säntää joka notkoon katsomaan, jos joku sitoo itsensä kettingillä petäjään. Televisiokamerat eivät talleta muutaman ihmisen mielenosoitusta. Rähinän pitää olla kansainvälinen, jotta julkisuus siitä piittaisi.
Ja tässä vaara piileekin. Jahka suurrähinä alkaa vuoden lopulla, siinä voi käydä suomalaiselle metsäteollisuudelle kehnosti. Ellei sitten tule hallitus apuun. Ja Lipponen.
Greenpeace on rahakas organisaatio, kun yritykset ostavat lahjoitusrahalla työrauhaa. Norjassa valtio avustaa Bellonaa, jotta norjalaiset valaanpyytäjät saavat rauhan maailman merillä. Suomalaiset eivät ole tottuneet siihen, että aina on kuljettava rahatukku kädessä ja lahjottava härskeimmät arvostelijat hiljaisiksi.

Demokratiassa jokaisella on oikeus osoittaa mieltään, mutta jokin raja siinäkin täytyy olla. Kenenkään turvalisuutta ei saa uhata eikä omaisuutta tuhota. Niin kauan kuin turkistarhaus ei ole kielletty elinkeino, sitä on oikeus harjoittaa. Jos metsäpalasta ei ole laillisesti suojeltu, omistaja saa tehdä sillä mitä haluaa.
Eläin - ja metsäaktivistit osottavat hanakasti mieltään. Mutta miten tavallinen rauhallinen suomalainen osoittaa mieltään näille aktivisteille? Miten hän kykenee viestittämään Greenpeacelle ja muille ympäristöjärjestöille, että jo riittää?
Ympäristöjärjestöt ovat täynnä luonnosta vieraantuneita kaupunkilaisia. HE eivät ymmärrä, että luonto korjaa jälkensä. Jopa ihmisen tekemät.

Tuulikki Ukkola niputti Tarhaeläinten päästäjät ja metsäaktivistit (Kaleva 10.10.). Olen tuntenut jälkimmäisiä noin 15 vuotta ja tiedän, että kyseessä on kaksi eri porukkaa, joilla on hyvin vähän yhteistä.
Taas annetaan ymmärtää, että metsäaktivistit haluavat metsien hakkaamisen loppuvan, vaikka sellaista ei kukaan ole vieläkään vaatinut. Yli 90 prosenttia kaikista kasvukykyisistä metsistämme on talouskäytössä. Siis nin, ettei kukaan tule niiden käyttöä moittimaan, etenkään jos harvennukset ja muut hoitotoimet suoritetaan ajallaan ja kovimmissa avohakkuutavoista vähitellen luvotuaan, kuten ainakin Ylä-Lapissa on jo nähtävissä. Suojeltuna metsistä on noin 4 prosenttia. Siinä välissä on muutama prosenttiyksikkö, joiden kohtalosta keskustelemisessa mukana ovat Greenpeace ja me muut asiasta kiinnostuneet.

Kun puut on kaadettu, tilalle epäilemättä kasvaa puita ennemmin tai myöhemmin. Mutta vaikka paikalla olisi ollut vanha metsä, tilalle ei tule vanhaa metsää. Tai voi tulla, jos ei tehdä mitään 500 vuoteen. Talousmetsässä on kuitenkin tapana avohakata 80-120 vuoden välein. On mielestäni perusteltua keskittää mahdolliset hakkuista pidättäytymiset sellaisiin paikkoihin, jotka ovat niiltä jo aika pitkään säästyneet. Vanhojen metsien hävieäminen kovin vähiin on huolestuttavaa sekä biologisesti että eettisesti.

On helppoa sanoa, ettei kaupunkilainen luontoa ymmärrä. Miksi? Näkemykseni metsien tilasta on kehittynyt muun muasa metsissä kulkemalla enkä ole huomannut, että taannoinen kaupunkilaisuuteni olisi haitannut, jos ei autannutkaan.