Surma-Reiska

Näyttelyssäni Kallun tivoli (1991-92) oli esillä kuvien tapaan seinällä myös joitakin tekstejä. Tässä yksi niistä:

Verho aukeaa ja elefantit saapuvat. Ne mahtuvat juuri ja juuri laatikkomaisesta juhlaportista, jonka purppuraiset verhot pyyhkivät niiden kupeita. Portin katolla orkesteri soittaa käheätä fanfaaria kuhmuisilla torvillaan.

Tuoreen sahajauhon tuoksuun sekoittuu eläinten vahva haju. Ne asettuvat seisomaan tukeville jakkaroille eri tavoin kahdella jalalla. Ohjaaja on lempeä ja vähäeleinen ja elefantit tottelevat helposti. Joskus ohjaaja ratsastaa jonkun niskan päällä. Toistensa hännästä kiinni pitäen ne lopulta hölkkäävät ahdasta ympyrää. Ketju katkeaa ja poistuu portista miltei verhot mukaansa tempaisten. Karlbölen kaikenikäiset asukkaat kuin myös tätä varten muualta tulleet osoittavat suosiotaan.

Yksi norsuista ei vielä lähdekään. Ohjaaja laskeutuu alas ja asettuu makaamaan sen etujalan alle. Jalka pysyy kevyesti rintaa vasten vaikka hän on kannustavinaan norsua painamaan sillä. Kaikki ovat hiljaa. Lihaksikas mies nousee ja kumartaa kaikkiin suuntiin ennen kuin poistuu portista elegantisti hidastellen elefantin kanssa taputusten pauhatessa.
Bassotorvi on ponteva. Ottaa hiukan varaslähtöjä muiden tahdista. Igor, käärmeiden hoitaja, on taas päässyt mielipuuhaansa kun Surma-Reiskalla on krapula.

Kolmonen ei pysy päällä. On pakko huudattaa kakkosella kun nelonen ei jaksa vetää. Seitsemääkymppiä Pannonialla pääsee kunhan jossain myötäsessä ensin saa vauhdin. Kyllä täällä kaupungissa kakkosellakin kerkiää. Maantielle ei kyllä toimita lähteä enää ennen talvea. Kohta kausi päättyy ja pyörän voi talven aikana rauhassa laittaa kuntoon. Vielä joku viikko on pyörittävä tynnyrissä.

Omituisia ihmiset nykyään. Mutta enpä taida itsekään olla entiseni. Puseron sisään käärittynä on nahkahaalarissani komea konjakkipullo. Piti mennä satamaan ostamaan viinaa. Sattui olemaan laivassa vanha tuttu vanhoilta merivuosilta. Oli hankkinut perämiehen paperit. Cherbourgissa viimeksi nähtiin. Siinä meni monta tuntia. Kokki toi ruokia ja monenlaista makkaraa mutta viinaa ei näkynyt. En raaskinut enää paljastaa olevani alunperin viinaa ostamassa. Tai kai ne arvasivat. Pois lähtiessäni työnsi vanha kaveri hienon konjakkipullon syliin eikä hyväksynyt puheita maksusta.

Velipoikakaan ei tunnu enää samalta kuin ennen sotaa. Yritin pitkään tehdä kauppoja sähkölämmitteisestä nahkapuvusta, jonka hän oli joltain pommituslentäjältä onnistunut hankkimaan. Taisi olla jonkinlaisena lentokoneiden huoltomiehenä itsekin mukana. Raha ei veljellekään kelvannut. Ajattelin lopulta, typerys, että se kyttää rahakkaampaa ostajaa. Mutta sitten se ilmestyi syntymäpäivänä ja antoi sen lahjaksi. Lähti taas melkein samalla eikä jäänyt juhlimaan. Se on niin vähäpuheinenkin, ettei siitä tahdo saada selvää. Vaikka kulkee maailmalla ja kieliäkin puhuu. Nyt nahkapuku varjelee ilmaista konjakkia. Sähkölämmitystä on talvella kokeiltava. Vuoden päästä sitä voi tosissaan tarvita jos pääsen lähtemään keskitalven ajaksi Eurooppaan. Mutta ensin olisi saatava se Harley Davidson takapuolen ja tien väliin. Siitä kai johtuu, ettei viinakaan enää maistu niin kuin ennen. Tämäkin konjakki pitää vain viedä johonkin vaatearkun pohjalle.

Sitäpaitsi Lilli ymmärsi heti kun paljastin Harley Davidsonin pitkän tähtäimen taivoitteekseni. Ei se mitään sanonut mutta naamasta näki, että se ymmärsi, miksi olen innostunut. Ja jos Harrikan joutuu jollekin selittämään, se on itse asiassa jo myöhäistä. Harvakäyntinen kone nykäisee soraan kolon viiden metrin välein kun sitä vähän käskee. Eikä se ymmärrä ylämäkiä. Kulkee aina samaa vauhtia jos hiljaa istuu. Lilli saattaisi vaikka lähteä mukaan Eurooppaan vaikka siitä ei ole paljoa puhuttu.

Pitää vähän levätä ennen iltapäivän esitysten alkua. Ensin on otettava lokasuojat taas pois ja kiristettävä ketju. Se ei saa mennä jumiin tynnyrin seinällä. Eihän siinä kyllä lujaa mennä. Kakkonen riittää hyvin mutta käry tahtoo olla kamala. Siitä se päänkivistyskin tavallisesti tulee vaikka taitavat luulla, että ryyppään vielä kuten ennen. Saapahan se käärmemieskin kyllikseen soittaa sitä torvea. Ei se kuhmuporukka oikein saa enää innostumaan.

Ensi kaudeksi on kyllä saatava se rautapallo. Niitä ei kai vielä ole Suomeen yhtään tuotu. On vain näitä pyöreäpohjaisia lankkupönttöjä. Katselulava on yläreunan tasalla ja lankut pullistuvat näyttävästi moottoripyörän kohdalla. Uutuus on rautavanteista kokoon niitattua verkkoa. Joka puolelta näkyy verkon rei´istä pallon läpi ja yleisö voi olla maassa. Kerran tuli kokeiltua sitä Saksassa jossain satamakaupungissa. Samanlaista se on kuin tynnyrissäkin kunhan ei päästä vauhtia tippumaan ylhäälle mennessä. Tottuu samalla vatkaamiseen niin, että matkapahoinvoinnista pääsee eroon. Parasta pallossa kuitenkin on, että jos vähänkään tuulee, se vie pakokaasut eikä tule päänsärkyä. Ja lippuja voi myydä enemmän.

Olen taas kotona. Nilkka on vielä vähän aristava ja korvat. Kevät oli Euroopassa lämmin ja tuli ajettua paljon nahkakypärän läpät auki. Kun tarpeeksi ajaa, korvat siinä kipeytyvät, vaikka se muuten niin viilentää. Ei toki kylmä tule, läpät vain korvia vasten läpsyttävät.
Toista kymmentä viisumia kulki isossa povitaskussa. Nyt niissä kaikissa on ainakin kaksi leimaa. Kolmesataaviiskymppinen Jawa oli menomatkalla vähän vetelä, mutta kaikki kääntyi parhain päin, kunhan ensin ajoin kolarin. Jan, josta kerron kohta lisää, kertoi lehdessä olleen uutisenkin tapauksesta. Erikseen mainittiin, että vaikka satulakin lensi kauas, pyöräilijä selvisi vähin vammoin. Satula sattui olemaan aivan irrallinen kun muuan prahalainen kaheli taksi minua tönäisi. Vähän jäi jalkatapin alle nilkka ja turposi. Aika kurjan näköisessä sairaalassa avuliaat ihmiset totesivat, että luut ovat eheät. Antoivat kainalokepit mukaan vaikka näytin, että kyllä tässä taas jotenkin kävellään.

Katsellessani tulevaisuutta tuopin vaahdosta paikallisessa olutkellarissa muuan entinen opettaja Jan, ehkä viisikymppinen vanttera mies, innostui kovasti kuullessaan, että olen tullut Jawalla Suomesta. Sanoin (Hän puhui hidasta ja selkeätä saksaa, kuten opettajan tuleekin.), että kone on aika väljä. Olisi pitänyt porata ja vaihtaa männät ennen lähtöä, mutta matkakassa olisi liikaa huvennut. Onneksi kolarissa ei tullut mitään kummempaa. Kunhan kaatui. Jan kertoi korjaavansa valtion pajalla töikseen valtion virastojen autoja ja mm. poliisien moottoripyöriä. Sanoi tulevansa huomenna pyörää katsomaan. Ja tuli, vaikka oli jo jonkin tuopin kumonnut kun lupauksensa esitti. Jotenkin fatalistisena katselin, kun hän halvan hotellini edestä lähti ajamaan ja häipyi verkkaisesti kapealle kujalle sinisen käryn jälkeensä leijumaan jättäen.

Parin päivän päästä, jonka ajan olin lähinnä lepäillyt, kun satoikin, rymisteli kujalle raskas kuorma-auto, jonka melko rapaiselta lavalta Jan nosti puhtaan pyöräni kuskin kanssa (Jan ei itse ajanut.) varovasti alas. Selitti, että sitä on vähän huollettu. Oppilastyönä vain, sanoi hän ja torjui rahallisen korvauksen. Eipä tainnut olla pelkkä asentaja tämä Jan. Oli kertonut olutkellarissa, että sota on vähän pehmentänyt. Kertoi myös kuulleensa veljeltään suomalaisista. Veli oli asunut Saksassa 30-luvulla ja käynyt talvisodan aikana Suomessa.
Paluumatka sujui kankeasta nilkasta huolimatta hyvin. Vaihteet menivät vikkelästi päälle, etenkin kiihdytyksissä. Konekin veti kuin vimmattu. En ole varma, oliko se porattu vai oliko hylsyt vaihdettu. Näytti siltä, että pyörä oli kokonaan uusittu ja vanhoja osia oli jätetty, ettei remontin laajuus paljastuisi

Kotona nilkka ei ollut enää kipeä mutta side oli tukena kun se kuitenkin tahtoi rasittua. Pieni nilkuttaminen ei muutenkaan haitannut, sillä Lilja oli toipumisestani ilahduttavan kiinnostunut. Olin lähtiessäni suosiolla luopunut ajatuksesta saada hänet mukaan matkalleni. Matka ei muutenkaan ollut vielä täyspitkä talvimatka. Ja Harrikkakin oli vielä hankkimatta. Jawa oli sentään edistystä sen Pönttö-Pannonian jälkeen. Pannonia kestää vielä - kunhan ei lähde liian kauaksi tynnyristä - tai siitä uudesta pallosta.