Rekalla Euroopan reunalle

Barentsin meren mainingit hajoavat teräviin rantakallioihin jyrkän pientareen tuntumassa. Nyt otetaan vauhtia. Nousu alkaa ja keppi heiluu rivakasti pienemmille vaihteille. Heikki kuuntelee moottorin kierroksia vähän eteen kumartuneena. Vauhti laskee edelleen ja vielä löytyy pienempiä vaihteita.

Turbo hehkuu punaisena, uskotko? Heikki huutaa pauhun yli.
Pienikin vauhti on yritettävä pitää loppuun asti. Teli on nostettu ennen mäkeä mahdollisimman suuren painon siirtämiseksi vetäville pyörille. Lukkoperän merkkivalo palaa ja summeri ulisee. Vetopyörien ketjut rouskuvat jäisellä tiellä.
Lopulta kaarteen takaa ei tule enää vielä jyrkempää nousua. Heikki painelee nappeja, summeri vaikenee. Eteemme avautuu laaja vuonomaisema. Meri kimaltelee auringossa kaukana alhaalla. Lumituisku on päivän aikana auennut auringonpaisteeksi ainakin viisi kertaa.
Alamäkeen lähdemme hitaasti, todella hitaasti.
-Auto pitää pystyä pysäyttämään milloin tahansa, kaikki sen 50 tonnia, Heikki selittää.
Jos ei pysty, se on sitten menoa. Myöhemmin Heikki hidastaa loivassa laskussa jo ennenkuin huomaan, että edessä on T-risteys.
-Tuossa meni tanskalaisrekka suoraan tien yli hautausmaalle.
Aitaa puuttuu pätkä ja jotkut hautakivet ovat vielä nurin puhtaan lumen alla. Pohdiskelen ääneen, miten kalan saattaisi kuljettaa vaikkapa junalla. Onhan Euroopassa viime aikoina siirretty rekkojakin juniin pahimmissa ruuhkapaikoissa.
-Eivät junat pärjäisi näissä mäissä, Heikki sanoo vakavana mutta tyytyväisenä.
Lähin rautatie on turvallisen kaukana. Ja laivalla joutuisi kulkemaan tosi pitkän mutkan.
Pääsin Heikki Peltolan kyytiin Mehamnista, minä Kassi-Alma kuten Heikki alkajaisiksi totesi retuutettuani kamppeeni rekan viereen kalatehtaan pihalle. Heikki kuljettaa kalaa turkiseläinten rehua valmistavalle tehtaalle kotinurkilleen Kaustisille, yli tuhannen kilometrin päähän. Sitä rahdataan täältä päin usealla rekalla n. kaksi miljoonaa kiloa vuodessa. Rinkka, jalusta, matkalaukku, muutama muu laukku ja lumikengät eivät siinä paljoa painaneet. Osa tavaroistani laitettiin kuorman seuraan. Samalla päätin mukisematta viedä ne kotona suoraan suihkuun ennen lähempää nuuhkimista.
Matti Perälä, "Tunturi Matti", otti minut mukaansa yli viikko aikaisemmin Oulusta, kuten oli luvannut. Moneen paikkaan soittamalla olin saanut selville, että hän lähtee viemään sahatavaraa Oulusta Honningsvågiin, saarelle missä kesäisin niin suosittu Nordkap on ja sitten Kjollefjordiin, Mehamnin naapurikylään, hakemaan kalaa paluukuormaksi. Tiesin rekkojen hakevan kalarehua Pohjanmaalle tuolta Euroopan kylmältä reunalta. Usean kuskin kanssa olin jo jutellut heidän ollessaan liikenteessä milloin missäkin. Paluukyyti oli luvassa, vaikka en vielä tiennyt, milloin ja kenen kyydissä.
Menomatkalla ehdin nähdä kaikenlaista. Pellossa oli kuljetusliikkeen pihalla isoja turskan päitä. Tiellä ajeli moottorikelkkoja, vaikka ei kai pitäisi. Ruijassa ketut kisailivat tien varressa.

Ifjordin tienoilla kuvasin jään reunalla kylläisen näköisenä loikoilevan hylkeen ensin hätäisesti rekan ikkunasta, sitten vähän lähempääkin ennen kuin se kyllästyi minuun ja sukelsi.
Tulin Mehamniin pimeällä. Ensin oli loputtoman tuntuinen ylänkö, jolla ei mikään kasva. Oli vain valkoinen aavikko, jonka halkaisi tiheässä olevien aurausmerkkien ketju. Niiden heijastimet näkyivät auton valoissa kuin kilometrien mittainen helminauha.
Tuhannenviidensadan asukkaan Mehamnin lukemattomat valopisteet ilmestyivät näkyviin vasta aika lähellä. Kylmän autiuden jälkeen kylä oli sekä metropoli että keidas. Talojen ikkunoita ja katuvaloja. Ei oikeita kerrostaloja mutta pientaloja monella korkeudella tunturien sylissä, lumisilla kallioilla mustan meren äärellä.
Pian löytyi kalatehtaalta työnsä äärestä Marjatta, jolta sain luvatun asuntolahuoneen avaimen. Muitakin suomalaisia tapasin heti tehtaalla. Asetuttuani taloksi oli myöhä enkä ollut vielä tavannut yhtään norjalaista. Missähän he mahtoivat olla? Menin Lorden Kro -pubiin, jossa Mariannan mies Dan saattaisi olla työvuorossa. Ei ollut, mutta ensimmäisen kalliin norjalaistuopin aikana minua alkoi jututtaa Arild Olaussen, entinen merimies, jonka pöydästä porukka oli lähtenyt. Hän sanoi ruotsiani huonoksi, huomautti asuneensa Ruotsissa. Vähän pettyneenä myönsin osaavani englantia ja pääsimme asiaan.
Kalatehdas näyttää elinvoimaiselta, vaikka välillä on muutaman päivän pakkolomia kun kalastus keskeytyy huonon sään vuoksi tai raaka-aineen saanti muuten vaikeutuu. Huomattava osa tehtaan väestä on muualta tulleita, tamileja Sri Lankasta, afrikkalaisia ja tietysti suomalaisia. Kaikki ovat olleet paikkakunnalla jo vuosia, myös tapaamani suomalaiset. Marjattakin oli yrittänyt palata Suomeen mutta joutunut ennen pitkää soittamaan Mehamniin ja kysymään, olisiko töitä, että pääsisi takaisin.
Uudenlaista kansainvälisyyttä merkitsevät myös venäläiset kalastusalukset, jotka tulevat tänne myymään saaliinsa. Samalla ilmestyy katukuvaan kalastajien lisäksi myös nahkatakkimiehiä, joiden sileillä käsillä ei ole kalastettu. Virallista viinaa saa Hammerfestista postitse kolmessa päivässä, joten nopealle ja edulliselle kaupalle voi olla kysyntää. Heti tultuani monet ehtivät kehoittaa minua pitämään tarkasti silmällä kameroitani ja laukkujani. En onneksi saanut selville, kuinka tarpeellisia neuvot olivat. Kun kylältä katosi potkukelkka, vain jonkun venäläisen uskottiin viitsineen sen varastaa.
Kun pohjatuuli lennättää lunta vähän kovempaa, ei tee mieli paljastaa naamaansa hupun takaa piestäväksi. Vastatuuleen kävely käy arvauspeliksi kun ei oikein näe, mihin menee. Talojen ulko-ovet aukeavat yleensä sisäänpäin, että tuiskun jälkeen pääsee ulos. Mehamniin on päässyt tietä pitkin talvella vasta viitisen vuotta. Pitkästä tunturitaipaleesta n. 50km on kahden puomin välissä. Jos puomit ovat alhaalla, tietä ajetaan määrättyinä kelloaikoina paikallisen tielaitoksen saattamana kolonnana yhteen suuntaan kerrallaan. Välillä tie on suljettuna tuiskun takia kokonaan päivän tai kauemminkin. Kesälläkin saattaa joskus juuttua autolla kinokseen ennen kuin se taas sulaa.
Kulku on kevyttä ilman ketjuja. Heikki otti ne pois ennen Lakselvia. Lakselvissa käymme ensi kertaa huoltoasemalla kahvilla illan jo hämärtyessä, Karigasniemen tullissa Heikki kyselee itseltään, olisikohan kohta alkava mäki sula niin kuin tullessa. Joskus kun märän jään päälle on satanut lunta, ketjuja voi olla viisi: vetävissä paripyörissä neljä ja edessä yksi. Niiden asentaminen kestä helposti pari tuntia.

Heikki päättää laittaa varmuuden vuoksi ketjun oikeanpuoleiseen vetävään pyörään. Jään tarkastamaan, että kaikki pyörät pyörivät ennen kuin nousen kyytiin. Jarru saattaa jäätyä pysähdyksen aikana ja lukkiutunut rengas kuluu äkkiä pilalle. Päivänäöllä riitti, että peilistä katsomalla tarkastin lähdettäessä oman puoleni pyörät, joihin oli potkittu lunta valkoisiksi merkeiksi.
Nousu on pitkä. Vauhdin ollessa jo vähissä vaihde ei kerran menekään päälle niin äkkiä kuin pitäisi. Puolittaja ei mennyt ajoissa päälle, käsi oli nopeampi kuin paineilma, selitti Heikki myöhemmin. Pienenkin viiveen vaihtamisessa painava rekka käyttää vauhdin hukkaamiseen. Keppiään puristaen Heikki käskee laittaa käsineet ja valmistautua hyppäämään ulos heti komennettaessa. Ketju rusahtaa pyörän luistaessa ja rekka pysähtyy keskelle pimeää tietä. Nyt apumies ulos!
Heikin veli on myös rekkakuski. Vastatessaan puhelimeen hän on matkalla jossain Ristiinan suunnalla.
-Siihen se istahti viimeiseen kinkamaan, Heikki kertoo.
-Ei siinä kuinkaan käynyt. Tuo valokuvaaja Linssi heitti ketjua alle toiselle puolelle neljä-viisi kertaa niin se lähti nousemaan. Yksi selkä meni poikki. Vähällä päästiin.
Todellakin vain yksi poikittainen ketju oli katkennut, vaikka se hakkasi ja kipinöi ilkeännäköisesti ajaessamme hiljaa turvalliseen pysähdyspaikkaan, missä se otettiin lopullisesti pois.
Aika hengästyttävää hommaa ketjunheitto oli äkkinäiselle. Ehdotin sitä kilpailulajiksi rekkakuskien ajotaitokilpailuihin. Kahden hengen joukkueesta toinen ajaisi ja toinen heittäisi ketjua alle...Ehtisimme vielä Ivalon grillille ennen kahta. Sitten nukkumaan. Matin atuossa levittäydyin penkeille. Tässä saan käyttööni taitettavan yläpunkan.
Heikki kopisteli minut hereille ei niin pitkän unen päälle. Olimme pienen kuppilan kohdalla. Saimme kahvit vaikka se ei ollut oikeastaan vielä auki. Ymmärsin asioida kuppiloissa eri ovien takana aina tilaisuuden tullen. Seuraava pysähdys saattoi olla kaukana.
Lähestyimme aamuista Sodankylää suoralla, kuivalla, autiolla tiellä. Heikki römäytti auton torvella pari kertaa ja ihmettelin, mitä, missä?
-Äänen avaus, sanoi Heikki ja venytteli konehuoneensa valvomossa.

Rauno on tullut Suomesta Mehamniin kalastajaksi.

Tämä kirjoitukseni on julkaistu Volvo-Viesti -asiakaslehdessä 4/1995. Tässä on eri kuvitus.

Kone ei käynnisty. Se sammui hetki sitten varoittamatta. Startti ulisee ja isot akut pyörittävät lämmintä konetta vinhasti ja pitkään. Se ei käynnisty. Saako se jostain ilmaa? Onko polttoaineessa vettä? Bjönar rientää taas ylös ohjaamoon aluksen keikkuessa ankarassa aallokossa. Aikaa on vähän.
Bjönar on koko ikänsä, n. 50 vuotta, opetellut tuntemaan tätä merta. Hän vilkaisee pohjoisesta vyöryviä aaltoja ja rannikkoa, jota kohti Solrand ajelehtii. Välillä näkyvät rannan kuohut ja suuret lohkareet. Sitten näkyvät vain tunturien lumilaikkuiset rinteet aluksen niiatessa maininkien väliin.
Taitaa jäädä kalastus vähäksi aikaa. Siitä jo luovuttiin tuulen yltyessä. Piti tulla takaisin Mehamniin, kotisatamaan. Niinhän on monet kerrat ennenkin tehty. Tai johonkin muuhun satamaan, jos meri on niin määrännyt. Sen kanssa ei neuvotella. Nordkinn piti vielä kiertää ja sitten olisi käännetty vähitellen myötätuuleen. Meri ei ravistele alusta ensimmäistä kertaa. Se on tehty kestämään.
Bjönar tulee alhaalta ripeästi, kaiteista pidellen, ettei kolhi itseään. Oikeastaan hän ryntää paikalle, minkä Knut ja Rauno ovat perin harvoin nähneet. Kippari ei ryntäile. Aina päässä olevan karvalakin korvalliset lepsottavat hillitysti yläviistoon kuin linnun tylpät siivet. Suupielessä roikkuu tupakka, joka vaihtuu usein uuteen. Kiire ei näy juoksenteluna, vaikka työt on välillä hoidettava rivakasti. Knut ja Rauno, nuorempia kuin kippari, mutta eivät mitään poikasia, ovat tovin vaitonaisina olleet tekevinään ylhäällä jotain, vaikka oikeasti mitään ei voi tehdä - paitsi pidellä kiinni. Ruorikaan ei paljon auta kun kone ei käy. He kävivät konehuoneessa mutta tulivat pois eivätkä ole yrittäneet neuvoa kun ei ole pyydetty. He tietävät, että Bjönar tietää koneesta kaiken minkä hekin ja lisäksi muuta. Hän on saanut työrauhan ilman mitään keskusteluja.
"Täältä lähdetään nyt heti. Paukkulautta veteen pojat ja pelastuspuvut päälle!" kippari sanoo tuskin ulos vilkaisten. Pojat pistävät töpinäksi komennuksen mukaan, vaikka molemmat ovat vähän yllättyneitä. Nytkö jo? Eikö vielä kannattaisi yrittää?
Kuuden hengen pyöreä, katettu lautta keikkuu villisti Solrandin kyljessä. Miehet tarvitsevat toistensa apua pelastuspukujensa pukemisessa ja sitä myös saavat. jokainen varmistelee, että kavereilla vetoketjut ovat oikein kiinni eikä kukaan hermostu. Rauno huomaa olevansa viimeisenä kannella ja syöksyy vielä kerran sisälle starttaamaan. Vielä tästä pääsisi pois jos se sittenkin käynnistyisi, vaikka kalliot ovat jo pelottavan lähellä. Ei, sama ulina ja jumputus, ei mitään eloa! Äkkiä lautalle! Se työnnetään joukolla kauemmaksi aluksesta. Pian puinen, tukeva alus raapii ensi kertaa pohjaa kolkosti roukuen. Tuuli tarttuu lauttaan ja laiva jää taakse.
Miehet huomaavat muutaman metrin levyisen tasaisemman kaistaleen kallionlohkareiden välissä ja ryhtyvät vimmatusti melomaan lautan meloilla sivutuuleen, jotta tuuli painaisi heidät sinne. Kirkkaan oranssin värinen pelastuspuku tekee kömpelöksi. Liian hitaasti, liian myöhään. Lautta painuu suoraan kohti huoneen kokoista järkälettä, ihan suoraan. Taas yksi aalto murtuu siihen ja valuu kuohuina alas. Vesi pakenee lautan alta. Se vajoaa kallion edessä mainingin vetäytyessä, kuin meri viimeistä iskuaan viivyttelisi. Sitten se tulee. Kukaan ei sitä näe. Kaikki tuijottavat kalliota, nyt tulee loppu. Lautta nousee, syöksyy kohti kalliota, nousee...nousee...aalto nostaa sen kallion yli...heittää tasaiselle rannalle, vetäytyy pois. Miehet hyppäävät lautasta ja ryntäävät kauemmaksi ennen seuraavaa aaltoa.
Kukaan ei ole loukkaantunut. Vain pieniä kolhuja. Ensi hämmenyksestään toinnuttuaan - tai ehkä se ei ollutkaan päivän ensimmäinen - he rientävät kiskomaan lauttaa kauemmaksi rannalle ennen kuin meri ehtii sen repiä. Alus on jo hajonnut kallioihin vähän kauemmaksi. Osia siitä näkyy. Ruhjoutumisen äänet kuuluvat kammottavina kalastajien korviin meren pauhun takaa.
Lautasta löytyy raketteja, soihtuja ja muonaa. Kolme vaiteliasta miestä istuu Euroopan mantereen pohjoisimmassa kolkassa. Nordkapp on pohjoisempana, mutta se on saaressa. On alkukesä. Yön ja päivän valolla ei ole eroa. Kukaan ei osaa vielä kaivata heitä. Aamulla pian lähdön jälkeen huomattiin, ettei radio toimi kunnolla, mutta ei pidetty tarpeellisena palata sen takia takaisin. Radiolla ei siis ole hälytetty apua. Rannalle pääsemisessä ei kukaan olisi ehtinyt auttamaan, mutta nyt pitäisi päästä rannalta ihmisten ilmoille. Täällä ei kymmenien kilometrien säteellä asu ketään. Satunnaisia kulkijoita, missä lie?
Kauempana merellä puskee verkkaisesti ohi pieni alus. Se on tuttu, mies siellä yksin menee eikä huomaa raketteja, ei mitään. Miehet päättävät odottaa Hurtigrute-lauttaa. Se menee tästä ohi matkallaan Mehamniin. Sitten vasta käytetään viimeiset soihdut. Odottaminen on painostavaa. Puhumista on vähän. Pelastuspuvut auttavat, ei tule kylmä. Meri nielee Solrandin lopullisesti. Viimeisenä katoaa aaltoihin alumiinivahvisteinen keulakappale. Sitten ei ole mitään.
Hurtigrute-kapteenilla on tunne, että hän näki syrjäsilmällä jotain, vaikka tällä ei ole mitään. Vain autiota merta, autiota maata. Hän katsoo kuitenkin kiikareilla ja erottaa miehen heiluttaman hätäsoihdun. On valoisaa, eikä se ole kirkas. Laiva soittaa kumeasti torveaan, kääntyy hitaasti ja pysähtyy. Pelastusvene lähtee, mutta ei pysty rantautumaan aallokossa, vaikka se onkin vähän rauhoittunut. Helikopteri tulee tuntia myöhemmin, kaksitoista tuntia haaksirikon jälkeen.

Tapasin Bjönarin, Knutin ja Raunon kolmisen vuotta myöhemmin Mehamnissa. He työskentelivät edelleenkin yhdessä. Bjönar oli hankkinut uuden aluksen, vähän entistä isomman, rautaisen. Nimen se oli perinyt: Solrand. Ikäänkuin laivan voisi menettää, muta nimen voisi pelastaa elämään. Kalastaja ei taida työtään jättää vaikka laiva alta menisikin. Miten voisikaan. Kaikki merenkulkijat tietävät, että joskus joku heistä jää palaamatta kotiin. Niin on aina ollut ja vieläkin on, vaikka radiot ja tutkat ja sääennusteet ovat paljon turvallisuutta parantaneet.
Pari vuotta sitten myrsky pakotti Solrandin hakeutumaan suojaan Kjöllefjordiin Nordkinnin länsipuolelle. Muuan mehamnilainen päätti sen sijaan lähteä vasten myrskyä kotiin. Hän katosi sille tielleen. Joskus 1910-luvulla jokseenkin kaikki erään pienen norjalaiskylän kalastajat lähtivät ulos merelle veneillään, muutama mies kussakin, monta päivää kestäneen myrskyn jälkeen. Hyvä sää oli heti käytettävä hyväksi. Merellä sää huononi nopeasti. Yksikään miehistä ei palannut.
Neljänneksi "Solrandin" miehistöön oli tullut Knutin veli Alf. Huomasin pian, että ryhmällä on hyvä yhteishenki. Silloin en ollut vielä kuullut heidän haaksirikostaan. He lupasivat ottaa minut mukaan merelle.
Rauno ehdotti, että lähtisin mukaan jo turskaverkkojen laskuun, jotta saattaisin vähän tottua merenkäyntiin. Verkot oli määrä käydä kokemassa päivää myöhemmin, jolloin olisi varsinaista kuvaamista. Ajatus oli hyvä. Tiesin, että tulisin merisairaaksi, joten koulutus olisi tarpeen. Lähtöä edeltävänä iltana Bjönar kutsui minut ja Raunon kotiinsa saunomaan, mitä pidin kunnianosoituksena. Tulin kohtuullisesti toimeen ruotsilla mutta Rauno auttoi mielellään norjaksi kun kompuroin. Hän oli tullut tänne seitsemän vuotta sitten, alun alkaen kalastajaksi Oulusta, missä opiskeli sähkötekniikkaa yliopistossa. En kysynyt, miten niin pääsi käymään. Elämässä on käänteitä, joita ei aina osaa selittää mutta saattaa oppia ymmärtämään. Itse kukin etsii täällä suuntaansa, navigare.
Minua kiinnostavat kovasti valaat ja kalastajien suhtautuminen niihin. Tapasin talvella Oulussa pari norjalaista lääkäriä, jotka puolustivat voimakkaasti valaanpyyntiä vedoten erityisesti kalastajien kärsimiin menetyksiin. Olin varautunut kalastajien kantaa ymmärtämäänkin jos valaat kerran pyörivät jaloissa selvää vahinkoa tekemässä.
Valkokylkidelfiinit (norjaksi "springar") saattavat ilmestyä kuin tyhjästä tavallisesti muutama kerrallaan mutta joskus jopa satojen yksilöiden parvena villisti ilmaan hyppien. Silloin koukuissa ei ole kalaa, joten niitä ei kannata nostaa. Saalliskalat ovat paenneet muualle. Toisaalta jos delfiinejä ei näy pitkiin aikoihin, ei ole kalaakaan. Siksi delfiinejä ei vihata, kuten varmaan huonoa säätäkään ei tarvitse vihata.
Rauno kertoi, että hänen aloittaessaan vuonna 1988 meri oli kuollut. Ei lintuja, ei kaloja, ei mitään. Kävin sinä vuonna Murmanskissa, missä sain samanlaisen käsityksen. Pitkät rivit troolareita makasi kylki kyljessä satamassa ruostumassa. Joitakin oli Etelä-Atlannin vesillä asti. Norjan merellä ja Barentsilla ei ollut mitään kalastettavaa. Pääsyy oli liikakalastus, vaikka lajien runsaus saattoi vaihdella luontaisestikin. Sitten, vuosien mittaan, meri toipui ja kalaa alkoi taas tulla. Nyt kalastusta valvotaan paremmin ja se perustuu kiintiöihin. Jotain lajia ei saa kalastaa sellaiseen aikaan, jolloin mukana tulisi liikaa toisen lajin poikasia.
Kysyin suurista valaista ja Bjönar kertoi niitä näkyvän silloin tällöin. Kaskelotteja ja ehkä jopa sinivalaita, jotka sukeltaessaan nostavat pyrstönsä ilmaan kuin hidastetussa elokuvassa. "Mycket elegant", hän muisteli, enkä enää kysynyt mitään.