Etusivulle Ruskeala Sortavala Valamo Jaakkima  Petroskoi Prääsä Sammatuska  Aunus Pitkäranta Isää etsimässä 

Kollaa

Matka Sortavalsta Kollaalle oli n oin 290 km, josta n 80 km on huono / todella huonoa hiekkatietä, nopeus jopa 20/30 km/h (osuus Lemetti – Kollaa – Suojärvi). Tällä Osuudella käytiin talvisodan ratkaisevimmat taistelut Itä-Karjalassa.

Mutkia matkassa Kollaalle, huonon tieosuuden lisäksi, matka katkesi hetkeksi, kun vastaan tuli purettu silta.  Paikka oli Uuksujärven alue, jossa 1930 luvulla silloisen suomen partiolaiset kokoontuivat kesällä leireille,

Kollaalla, Kuvassa vasemmalta Eero ja Mervi Kangasniemi

Elisa Ruusunen, Marjatta ja Matti Lehtisalo ja Mikko Ruusunen.

Kollaa kestää!!! Kuvassa Elisa Ruusunen

Kenttälounaalla Kollaassa. Kuvassa etualalla Eero Kangasniemi.

Mikko Ruusunen Kollaalla

Matkalla Kollaan kenttähautausmaalle. Kuvassa Markku Markkula.

Markkulan veljekset laskivat sotaorpojen seppeleen Kollaan kenttähautausmaalle. Talvisodassa kaatui tällä rintamalohkolla n. 1400 suomalaista. Merkki Sijaitsee Kollaanmäellä

 

Isää etsimässä

Pohjanmaan Sotaorpoyhdistyksen  järjestämällä Venäjän Karjalan retkellä, meidän Markkulan veljesten  haaveemme toteutui. Saimme ainutlaatuisen tilaisuuden olla muiden sotaorpojen kanssa yhteisellä matkalla isiemme taistelupaikoille. Kauniina kesäpäivinä mukavassa seurassa saimme nähdä myös kauniin mutta köyhän Karjalan. Tämä retki tarjosi meille veljeksille myös yllättäen mahdollisuuden löytää vuosikymmeniä kadoksissa ollut isämme – hänen hautapaikkansa.  

Isämme Erkki Nikolai Markkula, syntynyt Alahärmässä v. 1903.  

Äitimme Jenny Maria Markkula ( os. Hurri ), syntynyt Isossakyrössä  v. 1905. Kuvassa myös Erkki, Martti Markku Ja Jorma

 

Isämme lähti vapaaehtoisena talvisotaan tammikuussa 1940. Kotiin jäi puoliso ja neljä pientä poikaa. Markku oli 7 kuukauden ikäinen, hän konttasi vielä kun isä lähti. Martti oli neljän ja kaksoset Erkki ja Jorma 5 vuoden ikäisiä.  

Kertomus isämme taistelusta ja isämme viimeisestä hautapaikasta.  

Isämme oli sotapalveluksen kutsunnoissa vapautettu keuhkovian takia, eikä siksi saanut kutsua sotaan. Terveenä ja syvästi isänmaalisena hän ei voinut jäädä kotiin, vaikka kotirintamallakin häntä olisi tarvittu. Hän anoi vapaaehtoisesti pääsyä rintamalle, muiden miesten mukaan, sinne missä miehiä kipeästi tarvittiin. Ensimmäiset ankarat taistelut hän taisteli varmasti omassa sisimmässään, kotoa lähtiessään, kun hän aamuyöllä hyvästeli viimeisen kerran äitimme ja meidät nukkuvat pojat vuoteisiin. Sinä tammikuun yönä pyrytti lunta. Isä lähti kävellen lumikinosten peittämää tietä, seitsemän kilometrin matkan rautatieasemalle, kohti tuntematonta.

 Rintamalle saavuttuaan isä joutui ensin kahdeksi viikoksi jalkaväkikoulutukseen. Koulutuksen jälkeen 5.2.1940 hänet määrättiin JR 35:ee, Kollaanjoelle etulinjan taisteluihin. Täydennysmiehenä hän joutui sinne missä mieskato oli suurta ja lisää miehiä tarvittiin, vieraaseen joukkoon. Talvisodan päätymisen aikoihin äidille tuli puhelimitse suruviesti:” Miehenne on kadonnut taisteluissa Kollaanjoella 10.3. 1940.”

Isämme siunattiin kentälle jääneenä kotipitäjämme Isonkyrön hautausmaalle kesäkuussa 1940. Talvisota kesti 105 päivää  Isämme sota kesti vain 35 päivää.

Isämme sodan viimeisistä vaiheista emme saaneet mitään tietoja. Äitimme yritti epätoivoisesti  saada tietoja isämme kohtalosta, ilmoituksilla valtakunnallisissa lehdissä ja sotaveteraanien tilaisuuksissa, mutta turhaan. Hän kuuli vain erilaisia huhuja. Uskoimme että isä on sotavankeudessa neuvostoliitossa ja odotimme isän saapumista monia vuosia. Kunnes ymmärsimme lopulta unohtaa.

Sotaorpojen retken suurin yllätys oli, kun löysimme Kollaanjoelta isämme taistelupaikalta 104:n tuntemattoman sotilaan kenttähautausmaan. Sinne oli jatkosodan aikana haudattu talvisodan viimeisissä taisteluissa kentälle jääneitä tunnistamattomia suomalaisia sotilaita.  

Tämän hautausmaan muistomerkille me veljekset saimme kunnian olla laskemassa Pohjanmaan Sotaorpoyhdistyksen  havuseppeleen. Seppelettä laskiessa heräsi  tunne että olimme nyt löytäneet isämme – hänen viimeisen leposijansa. Ensimmäinen ajatus oli: ”eläisipä äitimme vielä, että hänkin saisi tämän tietää.”  

Isämme katoamisesta on kulunut aikaa nyt kohta 70 vuotta. Suuret kiitoksemme yhdistyksemme sihteerille Tommi Singolle, Mikko Himangalle ja retkemme oppaalle Erkki Sikiölle, joiden hyvien tietojen ja neuvojen mukaan kotiin päästyämme aloimme tutkia ja ottaa selvää taistelun viimeisistä vaiheista ja isämme kohtalosta.  

1)      Kansallisarkistosta hankimme jäljennökset isämme sotilaskantakortista. Saimme lomakkeella käsinkirjoitetun virallisen todistuksen isämme kuolemasta. Todistuksessa luki:” 10.3.1940   maastomiinassa vaikeasti haavoittuneena jäänyt vihollisen puolelle.”  

2)      Lainaus E. Palolammen  kirjasta ”Kollaa Kesti ”, isämme JR 35:n osaston taisteluista:

JR 35:n legendaarisiksi muodostuneet Kollaan taistelut ylivoimaista vihollista vastaan alkoivat 7.12.1939 ja jatkuivat koko talvisodan ajan. Suomalaisilla oli alkuvaiheessa Kollaanjoella pari rykmenttiä, Neuvostoliittolaisten 2-4 divisioonan ylivoimaa vastaan. Kollaan kestäminen oli välttämätöntä, sillä siellä suojattiin päävoimien taistelua Pitkärannan suunnassa.

Neuvostojoukkojen murtautuminen suomalaisten puolustuslinjaan onnistui 9.3. hyökkäyksessä (isämme jäi vaikeasti haavoittuneena maastoon 10.3.). Taistelut jatkuivat kiivaina. Neuvostojoukot painostivat voimalla. Kollaanjoen linjasta päätettiin luopua 13.3. Osaksi oltiin siirryttykin jo Suojärven tasolle, mutta suomalaisilla oli edelleen hallussa Kollaanjärven ranta. Rauha keskeytti taistelut 13.3.1940. Rauhan teon jälkeen ei haavoittuneita ja kaatuneita voitu enää korjata talteen, joten he jäivät viimeisissä taisteluissa maastoon, Kollaanjoen metsiin.  

3) Tietoja: A. Blinnikan kirjasta. ”Sotavainajiamme rajan takaa.”

Jatkosodan aikana v.1942 Kollaanjoen taistelukentät olivat taas suomalaisten hallussa. Nyt kahden vuoden jälkeen suomalaiset etsintäpartiot voivat jälleen etsiä suomalaisia kaatuneita. Kentältä löytyneet ja tunnistetut suomalaiset sankarivainajat haudattiin sankarihautoihin kotiseuduilleen, kaatuneitten huollon yleisperiaatteiden mukaisesti. Tunnistamattomat haudattiin pääasiassa talvisodan keskeisille taistelupaikoille. Kollaanjoen kenttähautausmaa perustettiin 1942 tykistökeskityksen pirstoamalle lähes puuttomalle taistelupaikalle. Haudalla oli 104 valkoista ristiä, joissa kaikissa kirjoitus ”Tuntematon sotilas.” Rauhanteon jälkeen hauta jäi Neuvostoliiton puolelle, unohduksiin 53 vuodeksi.  

Neuvostoliiton hajottua ja kentälle jääneiden etsintöjen tultua mahdolliseksi, alettiin vuodesta 1992 jälleen etsiä kaatuneita. Kollaanjoen kenttähautausmaa löydettiin v.1995. Hautausmaa oli yli 50 vuoden jälkeen muuttunut aivan toisenlaiseksi. Tykistön pirstoaman metsäaukean tilalla kasvoi nyt tiheä hoitamaton koivu-haapa sekametsikkö.

 Hauta-alue on kooltaan 25x25 metriä ja sitä ympäröi noin puolen metrin syvyinen oja. Hautakartan mukaan 104 vainajaa oli haudattu puuarkuissa noin metrin syvyyteen. Arkut oli sijoitettu keskikäytävän molemmin puolin, seitsemään riviin.

Kenttähautausmaa on nyt kunnostettu puutarhaneuvos Leena Iisakkilan suunnitelman mukaan ja kunnosta vastaa sotavainajien muistoa vaaliva yhdistys. Suomen valtion hankkiman muistomerkin ”Kollaan miekka” on suunnitellut  kuvanveistäjä Heikki Häiväoja. Muistomerkki on valmistettu ruostumattomasta teräksestä ja maalattu mustaksi. Vaatimaton teksti muistomerkissä, suomeksi ja venäjäksi, on myös venäläisten hyväksymä:

 

                                               Kollaan kenttähautausmaa

                             Sodassa 1939 – 1940 kaatuneen tässä lepäävän

                              104:n tuntemattoman suomalaisen sotilaan muistoksi

                                                Suomen Valtio

Vaikka emme voi aivan varmasti näiden saatujen tietojen perusteella varmistaa isämme hautapaikkaa, uskomme kuitenkin nyt vuosikymmenien jälkeen löytäneemme isämme viimeisen leposijan.

 Epätietoisuus isämme kohtalosta on nyt selvinnyt. Voimme vapaasti, vapaasta isänmaasta käsin, tehdä vielä retkiä Kollaanjoelle, isämme taistelupaikoille. Saamme lasten ja lastenlapsiemme kanssa viedä kukkatervehdyksemme isällemme -  kaikkein arvokkaimmalle sankarihaudalle.

                                Sotaorvot :Jorma, Erkki, Martti ja Markku  Markkula 

                                Sotaorvon ajatuksia isästä – isä joka eli vieressä vain unelmissa. 

                     Miksi ?  -  Miksi  Isä lähdit, jätit äidin ja meidät pienet yksin.

                     Kun olisimme niin kovasti tarvinneet suojaasi. Eihän sinun olisi tarvinnut lähteä.

                     Olihan sellaisia miehiä jotka tekivät kaikkensa välttyäkseen sotaan joutumiselta.

                     Omatuntosi ei antanut periksi, sinun täytyi lähteä suojaamaan, ei ainoastaan meitä,

                     vaan koko kansaamme, silloin kun isänmaan kohtalo eniten miehiä tarvitsi.

                     Et tiennyt omasta kohtalostasi, kun viimeisessä kirjeessä äidille kirjoitit                                    

                     Palaan kotiin kun isänmaa on vapaa”. Isänmaa tuli vapaaksi mutta sinä et palannut,

                     Emme saaneet olla edes saattamassa valkoista arkkua kotipitäjämme sankarihautaan.

                       Kollaanjoella, taistelusi paikalla, Karjalan metsässä, on sinun viimeinen

                      leposijasi. Tiedän, että et ole siellä yksin. Olet siellä 103:n kohtalotoverisi kanssa.

                     Te ette taistelleet meille ainoastaan vapaata isänmaata, vaan annoitte enemmän,

                     annoitte koko elämänne. Siunatussa kenttähautausmaassa, kaikkein arvokkaimmassa

                     sankarihaudassa, elää meille jälkipolville sankari-isämme muisto.

                                                                                                    Erkki Markkula

 

Kollaan taistelut

Kollaan taistelu käytiin Kollaanjoella Suistamon pitäjässä Laatokan Karjalassa 7. joulukuuta 1939 alkaen aina talvisodan loppuun asti 13. maaliskuuta 1940. Jälkipolvet muistavat taistelusta sanonnan "Kollaa kestää". Luutnantti Aarne Juutilainen vastasi "Kyllä kestää, ellei käsketä karkuun juoksemaan" kenraalimajuri Hägglundin kysymykseen "Kestääkö Kollaa?".

Kenraalimajuri W. Hägglund komensi IV Armeijakuntaa, jonka vastuualueeseen mm. Kollaanjoen alue kuului. Kollaanjoen taistelualue kuului mainittuun armeijakuntaan kuuluvan eversti Antero Svenssonin komentaman 12. Divisioonan alueeseen.

Suomalaiset pärjäsivät venäläisten miesylivoiman edessä, koska venäläiset olivat valmistautuneet etenemään vain teitä myöten. Alueella on vähän tiestöä ja kun suomalaiset pitivät tiet hallussaan, venäläiset eivät ilman suksia päässeet etenemään muita reittejä.

Tarkka-ampuja Simo Häyhä taisteli Kollaan rintamalla.

Maaliskuussa venäläinen Kollaan Ryhmä, joka käsitti neljä divisioonaa ja 50 kenttätykistöpatteria aloitti suurhyökkäyksen Kollaan puolustajia vastaan 2. maaliskuuta klo 06.30 erittäin ankaralla tykistön tulivalmistelulla. Venäläisten tavoitteena oli murtaa puolustus, edetä Jänisjärvelle ja Karjalankannaksen joukkojen selustaan Sortavalan kautta.

2. maaliskuuta aikana neuvostotykistö ampui arviolta 40 000 laukausta suomalaisen tykistön tyydyttyä noin 1000 laukaukseen. Kollaan Ryhmän hyökkäyksen kärjessä hyökkäsi kaksi divisioonaa rinnakkain. Erkki Palolampi kirjoitti kirjassaan Kollaa kestää hyökkäyksestä näin: ”Venäläiset rynnistivät rajusti musertavan aineellisen ylivoimansa tukemina suomalaisten heikkoja asemia vastaan. Tykistön ammuksien ja ilmapommien määrät kohosivat päivittäin valtaviksi... Suomalaisten kymmenkunta kulunutta kenttäkanuunaa voivat vain kaikkein pakottavimmissa tapauksissa ampua heikkoja sulkuja hyökkäävien laumojen eteen.”

Taistelujen alkuvaiheesta lähtien venäläisten painopiste oli maantien suunnassa. Suomalaiset menettivät Kollaanjoen itäpuoliset etuvartioasemat, joista vain osa kyettiin valtaamaan takaisin. Vihollisen kova painostus jatkui päivästä toiseen kuluttaen puolustajien jo ennestään vähäisiä voimia. Suomalaisten pelkäämä sisäänmurto tapahtui "Korsukukkulan" tukikohdassa maantien pohjoispuolella. Venäläiset olivat pesiytyneet kukkulan juurelle pimeän aikana ja ottivat tukikohdan haltuunsa nopealla rynnäköllä. Tukikohta otettiin takaisin ankarien lähitaistelujen jälkeen.

Taistelut jatkuivat tien suunnassa samanlaisina seuraavat päivät. Pataljoonan komentaja muistelee: ”Kiivas taistelu riehuu pitkin järven rantaa ja sillan tuntumassa. Vihollinen ei pääse kukkulalle. Sen muutamat melkein harjanteelle asti ehtineet miehet tuhotaan tai lyödään verissä päin takaisin. Korsukukkulan puolustajat pitävät sitkeästi asemansa ja tarkalla tulellaan aiheuttavat hyökkääjille raskaita tappioita... Vihollinen on tunkeutunut läpi keskilohkon Korsukukkulan kohdalla... Siellä soi taistelun melske hurjana. Suuliekit leiskuvat yhtenään ja niiden valossa metsikköjen ryteikköiset jäännökset ovat kaamean näköisiä... Puoleen yöhön mennessä tilanne on selvitetty. Korsukukkula on taas meidän. Mutta kuoleman sato on jälleen kasvanut.”

9. maaliskuuta kaikki 6. komppanian upseerit kaatuivat. Heihin kuului mm. luutnantti Martti "Make" Uosikkinen. Hänen joutuessaan kuolettavasti haavoittuneena joukkosidontapaikalle hän lähetti terveiset pojilleen: Muistakaa pojat, että Kollaa kestää. Komppanian päälliköksi tuli alikersantti, mutta hänkin kaatui kolmea tuntia myöhemmin ja korpraali johti komppaniaa. Samoihin aikoihin Loimolaan tuotiin lisäjoukkoina yksi kompani, kevytosasto ja  panssarijuna. Vihollinen oli sitkeä, eikä antanut periksi, vaan oli tappioista huolimatta päättänyt murtautua läpi. Jälleen "Korsukukkula" joutui venäläisten käsiin, mutta se vallattiin (jälleen kerran) takaisin. Suomalaisten tekemä vastahyökkäys epäonnistui ja uusi puolustuslinja syntyi noin 200 metriä entisten asemien taakse. Venäläisten hyökkäys pysäytettiin tälle tasalle. Silti tilanne >12. maaliskuuta oli erittäin kriittinen, kuten rautatien suuntaa puolustanut komppania ilmoitti: ”Asemat huononevat päivä päivältä. Ryssä on ampunut joka ainoan puun, jotta olemme kuin lautasella, paikkoja ei kukaan ole tuntea entisiksi... Kaikki ovat päivän oltuaan täällä melko toivottomia ja saamattomia. Ainainen rumputuli, kaatuneiden ja haavoittuneiden paljous tekevät sen... Joukkueen vahvuus on kuuden päivän kamppailun jälkeen vain kolme miestä...”

Divisoonan komentaja Antero Johannes Svensson päätti luopua samana päivänä Kollaanjoki linjasta. Alajohtoportaille annettiin valmistautumiskäskyt. Illalla venäläiset saivat puolentoista kilometrisen sisäänmurron, joka saatiin yön a