Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä (2009)
Amélie Nothomb: Samuraisyleily (2009)
Tomek Tryzna: Mene, rakasta (2009)
Anders Roslund ja Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys (2008)
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista (2008)
Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008)
Tommy Wieringa: Joe Speedboat (2008)
Alan Bennett: Epätavallinen lukija (2008)
Terttu Autere: Kirjepostia (2008)
Esa Vilenius: Kaiken maailman loput: auringon sammumisesta ötököiden hyökkäykseen (2007)
Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (2007)
Jeanette Winterson: Aikamyrsky (2007)
John Grogan: Marley ja minä. (2007)
Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset. (2007)
Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2007)
Pasi Lampela: Hellekausi (2007)
Tom Standage: Kuusi lasillista historiaa (2006)
Andrew Miller: Optimistit (2006)
Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille (2006)
Entäs jos…lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa (2006) / Kansakunnan käännekohta TV2
Robin Hobb: Narrin kohtalo (2006)
Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (2006)
Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti (2006)
Armas Alvari: Varmat tapaukset (2006)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta 2006
Arvi Perttu: Papaninin retkikunta (2006)
Anna Jansson: Jäljet lumessa (2006)
Fred Vargas: Kuriton mies nurin (2006)
Unto Heikura: Kun kyynelkin jäätyi. Matin ja Maijan talvisota (2006)
Jonathan Carroll: Naurujen maa (2005)
Vaihtoehtoisia historioita: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland, 1992); Philip K. Dick Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle, 1962); Len Deighton: SS Lontoo (SS-GB, 1978), Ilkka Remes: Pääkallokehrääjä (1997)
Entäs jos…Vaihtoehtoinen Suomen historia (2005)
Silvana De Mari: Viimeinen haltia (2005)
Jyrki Vainonen: Perintö (2005)
Pohjoismaista jännitystä: Gunnar Staalesen: Kuolemaan asti sinun (2005), Katarina Mazetti: Hiljaa! Sinä olet kuollut! (2005)
Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni (2004)
Erik Wahlström: Tanssiva pappi (2004)
Kaikesta jää jälki – puheenvuoroja ympäristöä säästävistä valinnoista.
Toim. Anja Portin. Avain, 2008. 288 s.
Heidi Kalmari & Kati Kelola: Vastuullisen matkailijan käsikirja. Image Kustannus,
2009. 183 s.
Kulutusyhteiskunta tuottaa hyvinvoinnin sijaan pahoinvointia, toteaa Olli Tammilehto Anja Portinin toimittamassa artikkelikokoelmassa
Kaikesta jää jälki – puheenvuoroja ympäristöä säästävistä valinnoista (Avain, 2008).
Kaikesta jää jälki -teoksen kirjoittajien joukko on nimekäs, mukana ovat muun muassa Heidi Hautala ja Sirpa Pietikäinen. Artikkeleissa käsitellään vastuullista kuluttamista ja ympäristöongelmia niin yksittäisen kuluttajan, organisaatioiden kuin valtioiden tasolla. Useissa kirjoituksissa tuodaan esiin talouden kasvun ja ympäristönsuojelun vaikea yhdistäminen. Vaikka kuluttajina teemmekin valintoja yhteiskunnan asettamissa rajoissa ja vaikka vaikutusmahdollisuudet tuntuvat maailmanlaajuisissa ongelmissa mitättömiltä, on meillä jokaisella vastuu ympäristöstämme, toteavat kirjoittajat. Teosta elävöittävät sivun, kahden mittaiset tietoiskut, joihin liittyvät www-osoitteet houkuttelevat etsimään lisää tietoa. Esimerkiksi ”Tehty särkymään” kertoo tavaroiden suunnitellusta vanhenemisesta, joka olisi keksitty jo 1930-luvulla, ja tarkoittaa sitä, että tuotannossa käytetään huonolaatuisia raaka-aineita ja komponentteja, jotta kulutus ei laskisi.
Vastuullista kuluttamista peräävät myös Heidi Kalmari ja Kati Kelola Vastuullisen matkailijan käsikirjassaan (Image Kustannus, 2009). Lentämisen tuottamista hiilidioksidipäästöistä puhutaan paljon; kirjoittajat eivät kuitenkaan kiellä lentämistä, mutta kehottavat viikonloppumatkojen sijaan matkustamaan harvemmin ja pitemmäksi aikaa kerrallaan. Teoksessa on runsaasti yleisiä ohjeita, jotka saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä: suosi julkisia kulkuneuvoja, kunnioita paikallisia tapoja jne., mutta on käsikirjassa onneksi hyödyllisiä käytännön vinkkejä ekomatkaa suunnitteleville. Tekstin lomaan ripotellut Muistilistat tiivistävät ohjeet napakasti, ja erillisiin laatikoihin kootut jutut antavat tietoa niin kotimaan pyöräilyreiteistä kuin vastuullisesta matkustamisesta Burmassa. Matkakohteenkin voi valita eettisin perustein: Suomessa on jo kaksi reilua kaupunkia, Tampere ja Pori, joissa Reilun kaupan tuotteet ovat näyttävästi tarjolla eri palvelupisteissä.
(Vieskalainen 14.5.2009)
Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä. Suom. Leena Vallisaari. Gummerus, 2009. 231 s.
Hiljainen kylä on saksalaisen Andrea Maria Schenkelin palkittu esikoisteos. Romaanissa tapahtumat on sijoitettu 1950-luvulle, mutta ne perustuvat noin kolmekymmentä vuotta aiemmin tapahtuneeseen, selvittämättä jääneeseen murhatapaukseen. Teos rakentuu lyhyistä tarinoista, joita kylässä asuvat kertovat sinne palaavalle ”tuntemattomalle, joka oli toisaalta tuttu. Ihmiselle joka ei jäisi”. Syrjäisellä tilalla on murhattu erittäin raa’asti koko perhe, lapsia ja uutta palvelustyttöä myöten. Tannödin tilan väestä ei ole suuremmin pidetty. Isäntä Danner oli vaimoaan ja palvelustyttöjä pahoinpitelevä julmuri, ”koko tilan Herrajumala”, kuten tytär Barbara asian ilmaisee. Schenkel kuvaa piinaavan tarkkanäköisesti perheen vääristyneitä suhteita.
Lukujen kertojat on mainittu joko otsikoissa tai itse kertomuksissa. Osa tarinoista kertoo murhia edeltävästä ajasta, ja ääneen pääsevät myös surmatut henkilöt. Jotkut tarinoista eivät paljasta kertojaansa, ja niiden mukana lukija saa tuntuman myös murhaajaan. Romaanin rakennetta on kiitelty, ja se imaiseekin tehokkaasti lukijan arvuuttelemaan, kuka teon takana on. Lisäksi lukujen lomiin sijoitetut rukoukset tihentävät jännitystä ja pahaenteistä tunnelmaa. Murhaajan henkilöllisyys paljastetaan kuitenkin ehkä liian avoimesti teoksen loppupuolella, vähän suurempi arvoituksellisuus tai jopa täysin avoin loppu olisivat mielestäni toimineet paremmin. Yhdeltä istumalta teos oli kuitenkin luettava.
(Pookisanomat 16.4.2009)
Amélie Nothomb: Samuraisyleily. Suom. Lotta Toivanen. Otava, 2009. 190 s.
Samuraisyleily on belgialaisen Amélie Nothombin neljäs suomennettu romaani. Amélie palaa Japaniin kuudentoista vuoden jälkeen ja päättää palauttaa kielitaitonsa antamalla ranskantunteja. Oppilaakseen hän saa nuoren tokiolaismiehen Rinrin. Alkaa rakkaustarina, jonka kuluessa Amélie tutustuu paitsi gastronomisiin herkkuihin myös moniin nähtävyyksiin: Hiroshimaan, Sadon saareen ja Fujivuoreen, jolle jokaisen japanilaisen on kiivettävä ainakin kerran elämässään. Amélie on viimeksi puhunut japania viisivuotiaana, ja kun Rinrin ranskantaito on lähes olematon, on seurauksena hervottomia väärinkäsityksiä. Nothomb onkin mestari kuvamaan kulttuurien törmäyksestä aiheutuneita sekaannuksia.
Seikkailut Rinrin valkoisella mersulla ympäri Japania päättyvät, kun Amélie romaanin lopussa astuu Yumimoto-yrityksen palvelukseen: alkaa ”arkinen laskeutuminen helvettiin”. Tätä ajanjaksoa kuvaa elokuvanakin julkaistu
Nöyrin palvelijanne, jossa Nothomb suomii riemastuttavan hauskasti japanilaista yrityskulttuuria.
Samuraisyleily on edellistä romaania lämpimämpi kuvaus. Se on kuin ilmava ja kepeä sukellus japanilaisuuteen.
(Pookisanomat 19.3.2009)
Tomek Tryzna: Mene, rakasta. Suom. Päivi Paloposki. Otava, 2009. 255 s.
Puolalaisen Tomek Tryznan romaanin kerrotaan perustuvan häneen omiin kokemuksiinsa.
Mene, rakasta kertoo nelihenkisen perheen selviytymisyrityksistä 1950-luvun sosialistisessa Puolassa. Vanhemmat ompelevat salaa kotona vaatteita myyntiin ja unelmoivat lottovoitosta: ”Vaikka maailma olisi kaatunut, vaikka ei olisi ollut rahaa leipään, niin aina keskiviikkona piti löytyä kymmenen zlotya kuponkiin.” Romaanin kertoja on 11-vuotias Romek, joka kantaa kortensa kekoon valamalla tinasotilaita ja myymällä niitä koulussa. Perheen kotona kävi varkaita, kun Romek viisivuotiaana jätti oven auki antautuessaan naapurin tytön houkutuksiin. Romek syyttää myöhemmin itseään ryöstöstä, jonka seurauksena isä ratkesi juomaan neljän vuoden raittiuden jälkeen ja äiti alkoi saada ”hulluuskohtauksia”. Romek päättää viedä äitinsä Varsovaan. Jos hyvin kävisi, äiti voisi perustaa siellä oman ompelimon, ja isä ja Matylda-sisar tulisivat sitten perässä.
Varsovan matka ei tuo rikkautta, mutta Romek näkee monenlaisia ihmiskohtaloita. Niinpä kun teoksen lopussa hän saisi valita oman tulevaisuutensa, hän toteaakin, että ”menköön niin kuin on mennäkseen”. Romek on yhtä aikaa pimeää pelkäävä pieni poika ja äidistään huolta kantava kekseliäs nuorukainen. Kirjoja ahmivan ja näyttelijän urasta haaveilevan pojan tarinoinnissa todellisuus, kuvitelmat ja unet sulautuvat lähes saumattomasti toisiinsa. Tarina on rosoinen, paikoin jopa groteski, mutta kerronta on selkeää ja raikasta.
(Pookisanomat 12.3.2009)
Anders Roslund ja Börge Hellström: Edward Finniganin hyvitys. Suom. Veijo Kiuru. WSOY, 2008. 444 s.
Edward Finniganin hyvitys on kirjoittajapari Anders Roslundin ja Börge Hellströmin kolmas romaani. Teos alkaa kuvauksella yhdysvaltalaisesta vankilasta, jossa 17-vuotiaana kuolemaan tuomittu John Meyer Frey odottaa rangaistuksensa täyttöön panoa. Seuraavaksi kerronta siirtyy nykyhetkeen ja ruotsinlaivalle, jossa laulaja John Schwarz potkaisee humalaista, naisia tanssilattialla ahdistellutta miestä kasvoihin. Poliisitutkinnassa paljastuu, että Schwarz ja Frey ovat yksi ja sama henkilö. Freyn murhaaman tytön isä Edward Finnigan tuntee jääneensä ilman hyvitystä, kun Frey kuolee sydänkohtaukseen ennen teloitusta. Finniganin vastenmielinen riemu Freyn paluusta elävien kirjoihin on teoksen onnistuneimpia kuvauksia. Uutisen kuullessaan Finnigan kaataa itselleen konjakin: ”Se piru on siis elossa! Minä saan siis nähdä kun se kuolee!”
Kuinka Frey on päässyt pakenemaan kuolemansellistä? Miten on mahdollista, ettei hän tunnu itsekään tietävän tapahtumasta mitään? Tutkimusta johtaa komisario Ewert Grens, joka kuuntelee sellaisella hartaudella Siw Malmkvistin lauluja, että alaiset joutuvat odottamaan kappaleen loppumista, ennen kuin saavat puheenvuoron. Omituisuus ei tee Grensistä mielenkiintoista, ja hän häviääkin sympaattiselle Martin Beckille, jonka on luonut Ruotsin tunnetuin kirjoittajakaksikko Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joihin Roslundia ja Hellströmiä on jo ehditty verrattu. Juoni ja yllätyksellinen loppuratkaisu punoutuvat kuolemanrangaistus-teeman ympärille, ja aiheen kriittinen käsittely onkin romaanin parasta antia.
(Pookisanomat 15.1.2009)
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava, 2008. 255 s.
”Suunnistuskartta ja eksymisopas kaunokirjallisuuden kiehtovaan maastoon”, todetaan
Lukukirjan takakannessa. Kirjallisuuden maailmassa harhautuminen tutuilta ja moneen kertaan tallotuilta poluilta voi tuoda uusia ja yllättäviä tuttavuuksia. Kirjallisuuskriitikot Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi esittelevät teoksia klassikoista
(Don Quijote, Välskärin kertomuksia) viime vuosina ilmestyneisiin
(Puhdistus, Marie). Kirjat on esitelty aihepiireittäin, joita ovat esimerkiksi rakkaus, kuolema ja syntymä. ”Lue ja kauhistu” -luku esittelee perinteistä yliluonnollista kauhua à la Edgar Allan Poe ja R. L. Stevenson, mutta myös ahdistusta, joka syntyy, kun oma lapsi on murhaaja (Lionel Shriverin
Poikani Kevin) tai kun elämä ajautuu siihen pisteeseen, että ainoa ulospääsytie on perhesurma (Markku Pääskysen
Vihan päivä). Kymmenessä luvussa on mainittu yli viisisataa teosta, joista noin kolmesataa esitellään tarkemmin.
Lukukirjassa ei ole lainkaan kuvitusta, mikä antaa hiukan ankean ja tylsän ensivaikutelman. Kirjaa selatessa huomaa kuitenkin, ettei kuvia teosten kansista tai muuta sellaista kaipaakaan. Sivujen reunaan sijoitetut käsiteltävien teosten nimet pirstovat muuten yhtenäisen tekstin niin, että lukeminen on helppo aloittaa mistä kohtaa tahansa. Teoksista on paljon lyhyitä otteita, ja Neimalan ja Papinniemen kerrontatyyli on erittäin koukuttavaa.
Lukukirjasta riittää kirjojen ystävälle iloa pitkäksi aikaa.
(Pookisanomat 4.12.2008)
Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla. Suom. Tarja Teva. Teos & Söderströms, 2008. 292 s.
Teos ja Söderströms aloittivat tänä syksynä yhteisen sarjan, jossa julkaistaan käännöksinä suomenruotsalaista kirjallisuutta. Hannele Mikaela Taivassalon
Viisi veistä Andrei Kraplilla on yksi sarjassa ilmestyneistä, ja hyvä niin, sillä kiitetty romaani sai tämänvuotisen Runeberg-palkinnon. Päähenkilön, 16-vuotiaan Alisan, kotiseutu kuvataan ankeaksi: lapsuus oli ”yhtä kuralammikkoa, tahmeaa ja tunkkaista liikkua”. Eräänä aamuna Alisa kohtaa mystisen Andrei Kraplin, joka opettaa hänet heittämään veistä. Vaikka Alisa rakastuu mieheen, hän karkaa mukanaan yksi Andrein viidestä veitsestä.
Romaani kuvaa Alisan matkaa kaupungista ja maasta toiseen ja lopuksi paluuta takaisin kotiin. Yksi teoksen tärkeimmistä teemoista onkin, onko paluu ylipäätään mahdollista, sillä ”vaikka kääntyy ja ottaa askeleen taaksepäin, on jo uudella tiellä”. Alisa kohtaa matkallaan mitä erilaisimpia ihmisiä, joista useat päätyvät hetkeksi huolehtimaan hänestä. Alisa muuttuu kohtaamiensa henkilöiden mukaan: Andreille hän on Jelisaveta, Tokio Barissa häntä kutsutaan Helenaksi,
jossakin muualla Eveksi. Alisa toteaakin, että ”olen ollut ei kukaan ja huumaantunut siitä”. Jo alkuvaiheessa Alisa saa kannoilleen Metsästäjän, mikä tuo teokseen jännityskirjallisuuden piirteitä. Kaiken lisäksi romaani tulvii uskonnollista symboliikkaa. Lukujen, kuten Exodus ja Inferno, joukossa toistuu ”Luku 1: Jumala”, jossa kirjailija-jumala kommentoi kertomustaan ja heittää toisinaan lukijallekin huomautuksia. Taivassalo on taitava ja omaperäinen kirjoittaja, josta varmasti kuullaan vielä.
(Pookisanomat 6.11.2008)
Tommy Wieringa: Joe Speedboat. Suom. Titia Schuurman. Avain, 2008. 304 s.
Hollantilaisen Tommy Wieringan ensimmäinen suomennettu teos on häkellyttävä tuttavuus. Tarinan kertojana toimii Fransje, jolla on onnettomuuden seurauksena ”yksi toimiva käsivarsi ja siinä kiinni neljäkymmentä kiloa halvaantunutta lihaa”. Fransje ihailee 1600-luvulla eläneen samurain Miyamoto Musashin ajatuksia ja lainaa usein otteita hänen teoksestaan
Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. Romaanin osien nimet kuvaavat samurain kaksinaista tietä, joka on ”siveltimen tie ja miekan tie”. Ensimmäisessä osassa ”Sivellin” Fransjesta tuntuu, että hänelle ei ole jäänyt kuin kynän tie eli päiväkirjojen kirjoittaminen, mutta toinen osa ”Miekka” kuvaa, kuinka Fransjesta tulee kansainvälisestikin tunnettu kädenvääntäjä.
Joe Speedboat on kehitysromaani ystävyydestä mutta myös identiteetistä. Nimihenkilön Joen oikea nimi paljastuu vasta teoksen loppupuolella. Hän on tavallisuuden rajoja rikkova keksijä, jonka energiaa ja lahjakkuutta keskivertoihminen voi vain kadehtia. Etelä-Afrikasta Lomarkin kylään palaava Picolien Jane eli PJ, johon kaikki pojat rakastuvat, vaikuttaa aluksi sivuhenkilöltä, mutta nousee teoksen puolivälissä yllättävästi kerronnan keskiöön ja saa aivan uusia piirteitä. Fransje puolestaan huomaa, että ei pystykään täyttämään samurain kunniavaatimuksia. Lisäksi taustalla häilyy uuden ohitustien myötä meluvallin taakse jäävän kylän muuttuminen. Kaikkein parasta romaanissa on sen värikylläinen kerronta. Tapahtumat saavat välillä absurdeja ja groteskejakin piirteitä, mutta kieli on siitä huolimatta paikoin jopa runollisen kaunista.
(Pookisanomat 16.10.2008)
Alan Bennett: Epätavallinen lukija. Suom. Heikki Salojärvi. Basam Books, 2008. 115 s.
Epätavallinen lukija on ensimmäinen suomennettu teos Alan Bennettin monipuolisesta tuotannosta. Tarina alkaa, kun kuningatar eksyy koiriensa johdattamana palatsin pihalle pysähtyneeseen kirjastoautoon ja lainaa kohteliaisuudesta yhden kirjan. Samalla hän tutustuu nuoreen Normaniin, josta tulee hänen oppaansa kirjallisuuden maailmaan. Bennett kuvaa ilkikuriseen sävyyn, mitä seurauksia kuningattaren lukuharrastuksesta on, sillä tämä alkaa hoitaa parlamentin avajaisia, alusten vesillelaskuja ja muita velvollisuuksiaan yhä haluttomammin. Kuninkaallisen perheen toimintaa verrataan näytelmään ja sirkusnumeroon; kuningatar toteaakin tuntevansa itsensä tuoksukynttiläksi, jota tarvitaan politiikan raikastamiseen.
Budjettileikkausten vuoksi kirjastoauton käynnit palatsin pihalla lakkaavat, mutta kuningattaren lukuhalut eivät vähene.
Epätavallinen lukija onkin ennen kaikkea romaani lukemisen merkityksestä. Se on lukemisen ja kaunokirjallisuuden puolustuspuhe. ”Eivät kirjat ole ajankulua. Ne kertovat ihmisten elämästä. Toisista maailmoista”, toteaa kuningatar yksityissihteerilleen, jonka mielestä lukeminen on eristäytynyt ja itsekäs harrastus. Kirjan sivuilla jopa hän, kuningatar, voi kuljeskella tuntemattomana, tasavertaisena muiden kanssa. Jokaisen kirjoihin hurahtaneen on helppo yhtyä päähenkilön epätoivoiseen huokaukseen: ”En koskaan saa luetuksi kaikkea.”
(Pookisanomat 14.8.2008)
Terttu Autere: Kirjepostia. Karisto, 2008. 177 s.
”Mitä kuuluu rouva Ramstedtille, asessori Ramstedtin leskelle?”, alkaa Terttu Autereen esikoisteos. Vastaus annetaan lukijalle pieninä murusina romaanin eri näkökulmista kerrotuissa luvuissa.
Kirjepostia kuvaa syyskuisen päivän tapahtumia nimeltä mainitsemattomassa pikkukaupungissa 1900-luvun alkupuolella. Henkilögalleria on laaja, ääneen pääsevät niin piiat, lukiolaistytöt kuin hienostorouvat. Lähes jokaisessa luvussa esitellään uusi henkilö, jonka näkökulmasta asioita tarkastellaan. Luvut nivoutuvat kuitenkin yhtenäiseksi ketjuksi, kun uusi henkilö on jo mainittu edellisessä tarinassa, ja näin tapahtumien seuraaminen on yllättävänkin helppoa. Rouva Ramstedt ja hänen uteliaisuutta herättävä kirjeystävänsä nousevat kerronnan keskiöön, mutta toisaalta monenkirjavat, ajalle tyypilliset naiskohtalot ottavat eräänlaisen kollektiivisen päähenkilön roolin: Elli uupuu lapsivuoteeseen, Sonja on vasta mennyt kihloihin, Ester sietää miehensä syrjähyppyjä ympärillään olevan aineellisen hyvän takia, ja Valma saa samaiselta mieheltä lahjaksi silkkisukkia ja suklaarasioita.
Terttu Autere asuu nykyään Hämeenlinnassa, jota muuten romaanin järven rannalla ja rautatien varrella sijaitseva pikkukaupunki kovasti muistuttaa. Ennen muuttoaan hän toimi pitkään äidinkielen ja historian lehtorina Ylivieskassa. Teoksen historiallinen ajankuva onkin erinomainen. Persoonallinen kertojaääni ja lempeä ironia tekevät tekstistä nautittavaa lukea, ja kiehtovat henkilöhahmot jättävät kaipaamaan tarinoille jatkoa.
(Pookisanomat 26.6.2008)
Katja Kallio: Karilla. Otava, 2008. 287 s.
”Olet ihan kuin isäsi, ei se mitään narsismia ole vaan itsekkyyttä, kyvyttömyyttä elää kenenkään kanssa, kyvyttömyyttä antaa kenellekään mitään”, huutaa Olli Katariinalle raivoisan riidan yhteydessä, ja se on pahinta mitä hän voi sanoa. Katja Kallion
Karilla kertoo hylätyksi tulemisesta, siitä miten eri tavoin lapsuuden kokemukset voivat heijastua aikuiseen ihmiseen. Katariina oli vain parivuotias kun isä lähti omille teilleen. Kun poliisit tulevat ilmoittamaan Katariinalle isän kuolemasta, paljastuu että hänellä on kolme sisarpuolta: kaksi Katariinaa lisää ja Markus-niminen poika. Tutustuminen uusiin sukulaisiin ei ole helppoa, ja Katariinan tunteet vaihtelevat mustasukkaisuudesta tyytyväisyyteen – jos hän ei ollut kelvannut, eipä ollut isä jäänyt kenenkään muunkaan luo.
Tarinaa kerrotaan eri näkökulmista: Katariinan lisäksi ääneen pääsevät aviomies Olli, sisarpuolet, Katariinan äiti ja jopa sivuhenkilöt. Ratkaisu on erinomainen, sillä tarinasta tulee näin monisärmäisempi. Se, että muut osuudet on kirjoitettu minämuodossa, mutta Katariinan kolmannessa persoonassa, ikään kuin ulkopuolisen kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, valottaa sekin osaltaan hänen luonnettaan. Katja Kalliolla on taito käsitellä kipeitä asioita huumoria unohtamatta. Hän tekee oivaltavia huomioita ja käyttää raikkaita ja yllättäviä vertauksia: ”Me olemme toistemme verenkierrossa, vähän kuin herpes: on vain ajan kysymys milloin se puhkeaa uudestaan”, toteaa Olli Katariinan ja hänen rakkaudestaan.
Karilla on Kallion kolmas romaani; Kuutamolla ja Sooloilua ovat onnistuneet erinomaisesti myös elokuvina, enkä ihmettele, vaikka tämäkin teos päätyisi valkokankaalle.
(Pookisanomat 10.4.2008)
Esa Vilenius: Kaiken maailman loput: auringon sammumisesta ötököiden hyökkäykseen. Tammi, 2007. 243 s.
Esa Vilenius toteaa alkusanoiksi, että hän ei ole kirjoittanut tiede- vaan tietokirjan.
Kaiken maailman loput onkin eräänlainen pohdintateos, jossa esitellään lukuisia maailmanloppuun liittyviä uskomuksia ja teorioita sekä niiden vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Maailmanloppu voi tulla yhdessä humauksessa tai hiljaa hiipuen. Edellisestä käy esimerkiksi asteroidin törmääminen maapalloon, mitä Vilenius pitää ainoana todellisena uhkana avaruudesta. Hiipuminen sen sijaan on jo monien mielestä alkanut, ja täysin ihmisen toimien seurauksena. Yksi suurimmista ongelmista on väestönkasvu. Vaikka ruoka, juoma, lääkkeet ynnä muu tarpeellinen jaettaisiin tasan, maailma olisi vaikeuksissa luonnonvarojen riittämättömyyden vuoksi.
Kirjailija tuo purevasti esiin useiden lopunennusteiden trendikkyyden ja bisnesarvon: luonnonmullistukset ovat lukuisten katastrofielokuvien ainesta, ja ilmastonmuutoksen torjumisesta tuli poliitikkojen lempiaihe vaalien alla. Parasta teoksessa on, että se antaa mittasuhteet ilmiöille: sotilaskulkuneuvot nostavat hiilidioksiditasoa huomattavasti enemmän kuin siviililiikenne puhumattakaan nyt saunan lämmityksestä. Vileniuksen toimittajatausta näkyy lyhyinä, napakoina lauseina. Tiivis, sähkemäinen tyyli olisikin kaivannut paikka paikoin vähän väljyyttä.
Kaiken maailman loput on kuitenkin viihdyttävää luettavaa niin maailmanloppua odottaville kuin sitä pelkääville.
(Pookisanomat 27.3.2008)
Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli. Toim. Katariina Kyrölä ja Hannele Harjunen. Like, 2007. 313 s.
Vuodenvaihteen jälkeen aikakauslehtien ruokasivut tarjoilevat ultrakevyitä vaihtoehtoja joulukuun herkkunumeroiden jälkeen. Tammikuu onkin kuntosalien ja laihdutuspiirien kulta-aikaa.
Koolla on väliä –artikkelikokoelman kirjoittajat käsittelevät lihavuutta monista eri näkökulmista, yhteistä artikkeleille on kriittinen suhtautuminen nykyiseen ylenpalttiseen hoikkuuden ihannointiin. Artikkeleissa tarkastellaan niin Painonvartijoiden ”Minä tein sen!” –laihdutustarinoita kuin Helsingin Sanomien Läskikapina-kirjoitussarjaa. Leena-Maija Rossi on tutkinut kaikille tuttuja tv-mainoksia. Hänen eräästä mainoksesta poimimansa ”juuri ja juuri naista esittäväksi tunnistettava langanlaiha hahmo” on valitettavan tyypillinen. Onneksi löytyy myös mainoksia, jotka uskaltavat rikkoa tätä stereotyyppistä kuvaa ja esittävät luonnollisenkokoisen ja jopa tukevan vartalon hyväksyttävänä.
Olet mitä syöt ja Suurin pudottaja –sarjoja on esitetty televisiossa niin alkuperäis- kuin suomalaisversioina. Sarjoihin valitut henkilöt ovat reilusti ylipainoisia, kaiken lisäksi heidät kuvataan aluksi mahdollisimman epäedullisesta näkökulmasta. Sen sijaan ohjelman lopussa meikeillä ja vaatteilla pyritään korostamaan (toisinaan hyvin vähän) muuttunutta olemusta. Artikkeleiden kirjoittajien yhteinen huoli on lihavuutta kohtaan tunnetut ennakkoluulot, jotka ilmenevät terveysterrorismina, lihavien (naisten) syrjintänä työelämässä tai jopa suoranaisena väkivaltana. Lihavuutta pidetään syynä moniin sairauksiin, vaikka ennemminkin kyse on esimerkiksi liikunnan puutteesta.
Koolla on väliä –teoksen artikkelit tuovat monien kaipaamaa tervettä järkeä lihavuuskeskusteluun.
(Pookisanomat 31.1.2008)
Yhä useampi kirja julkaistaan nykyään myös cd:nä, lisäksi kustantajat ovat ottaneet ”uusintapainoksia” klassikoista, niinpä Väinö Linnan
Täällä Pohjantähden alla I-III Veikko Sinisalon lukemana ja Mika Waltarin
Sinuhe egyptiläinen ja Komisario Palmun erehdys Lars Svedbergin lukemina ovat jälleen saatavilla. Monet uutuudetkin ilmestyvät äänitteinä nopeasti. Antti Tuurin
Kylmien kyytimies (lukijana Taneli Mäkelä) kuvaa Jussi Ketolan verenhuuruista sotareissua kevättalvella 1918. Varavääpeli Rantanen pakottaa Ketolan aseella uhaten Kauhavalla junaan ja Tampereelle ruumiita kuskaamaan. Ketola kieltäytyy sitkeästi tarttumasta aseeseen ja väittää, ettei ole kenenkään puolella. Miksi Ketola joutuu Rantasen silmätikuksi ja suoranaisen vainon kohteeksi, ei vielä tässä teoksessa täysin selviä. Kjell Westön
Missä kuljimme kerran (lukijana Eero Saarinen) kuvaa sekin muiden teemojen ohessa kansalaissodan aikaa. Eric Widing antaa ystäviensä painostaa itsensä mukaan puhdistusjoukkoihin, jotka sitten toukokuun 1918 aikana etsivät ja surmaavat useita punaisia. Hän kärsii koko ikänsä omantunnontuskia tapahtumasta ja toteaakin, että ”valkoinen kevät oli yhtä sekava ja laiton kun punainen talvi”. Linnan, Westön ja Tuurin teokset ovat ajankohtaista kuunneltavaa, tuleehan ensi keväänä 90 vuotta kansalaissodasta.
Myös lapsille löytyy valinnan varaa Topeliuksen Rakastetuimpia satuja –sarjasta Timo Parvelan riemastuttaviin Ella-tarinoihin. Nuorille voisi suositella R. L. Stevensonin
Aarresaarta tai vaikkapa Eoin Colferin Artemis Fowl -romaaneja. Äänikirjojen suosio on kasvanut huimasti, eikä ihme, sillä niitä voi kuunnella monissa tilanteissa, esimerkiksi käsitöitä tehdessä tai pitkillä automatkoilla.
(Pookisanomat 4.1.2008)
Sodan totuudet. Yksi suomalainen vastaa 5.7 ryssää. Toim. Markku Jokisipilä. Ajatus, 2007. 272 s.
Sodan totuudet –teoksen artikkeleissa tutkijat analysoivat, miksi tulkinnat sodasta ovat muuttuneet ajan myötä. Aluksi Markku Jokisipilä tuo esiin, millaisia mielikuvia toisesta maailmansodasta sen läpikäyneillä kansoilla on. Toisessa artikkelissaan ”Kappas vaan, saksalaisia!” Jokisipilä tarkastelee jatkosodan luonnetta. Hänen mielestään tärkeää on pohtia, miksi kysymys Suomen ja Saksan suhteista herättää niin voimakkaita tunteita. Erilaiset ajatusrakennelmat, kuten ajopuuteoria tai liittosuhteen kieltäminen ja erillissodan korostaminen, kertovat tutkijalle yhteisön arvoista. Samalla tavalla muistitietotutkimus yrittää päästä käsiksi niihin merkityksiin, joita ihmiset asioille antavat. ”’Väärin muistaminen’ voi olla yhtä tärkeää kuin asiakirjojen kanssa yhtäpitävät todistukset”, toteaa Ilona Kemppainen uutta sotahistoriaa koskevassa artikkelissaan.
Juri Kilinin artikkelit talvi- ja jatkosodan muuttuvista tulkinnoista Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä antavat värikkään ironisen kuvan siitä, miten kulloinenkin poliittinen tilanne on vaikuttanut tutkimustuloksiin. Christian Jokinen puolestaan analysoi Lapin sodan kuvauksia saksalaisissa tutkimuksissa. Sotamuistelmissa useat kirjoittajat osoittivat ymmärtävänsä Suomen toimineen pakon sanelemana. Sen sijaan DDR:n tutkijat tarkastelivat tapahtumia ”marxilaisten silmälasien läpi” ja toistelivat neuvostotutkimusten kärkeviä lausuntoja.
Vesa Vares luo katsauksen populaarikulttuurin sotakuvaan. Hänen mukaansa 1990-luvun elokuvien ja sarjakuvien (tutkimuskohteena erityisesti Korkeajännitys-lehden teemanumerot) maailma on uuspatrioottinen, ja niissä voi nähdä ”vanhojen arvojen lämmittelyä”.
Sodan totuudet antaa erinomaisen läpileikkauksen toista maailmansotaa koskevasta tutkimuksesta.
(Pookisanomat 29.11.2007)
Claes Olssonin ohjaama Colorado Avenue kuvaa Amerikasta palaavan Hannan ja tämän lasten elämää viime vuosisadan vaihteen kuvitteellisessa Siklaxin kylässä Etelä-Pohjanmaalla. Elokuvat perustuvat Lars Sundin romaaneihin
Colorado Avenue 1991 (suom. Colorado Avenue 1992), Lanthandlerskans son
1997 (suom. Puodinpitäjän poika 1998), joissa kertoja kuvaa tapahtumia nykyajasta käsin, käy välillä puhuttelemassa edesmenneitä sukulaisiaan ja pohtii, voimmeko me tietää mitään varmaa menneisyydestä. Vuosisadan alun rajut muutokset – itsenäistyminen, kansalaissota, kieltolaki ja lapuanliikkeen aika – kuvataan päähenkilöiden vaiheiden kautta, sillä teosten toistuvana teemana on, että ”me olemme kaikki osallisina ja mukana, sillä Historia olemme me”.
Kun kertoja sukeltaa osaksi kuvaamiaan tapahtumia, aikatasot sekoittuvat. Tämä antaa mahdollisuuden kritisoida niin oikeistoradikalismia kuin äärimmäisyyksiin vietyä uskonnollisuutta, joille molemmille ”Pohjanmaa on aina tarjonnut hedelmällisen maaperän”. Elokuvassa siirtymät aikatasolta toiselle sen sijaan vain sotkevat kerrontaa. Lähes kaikki henkilöhahmot jäävät ohuiksi. Kunnanmiehen nuorempi poika Gustav näytetään ajamassa uudella traktorillaan kylän läpi, mutta ei kerrota hänen innostaan uudistaa maataloutta eikä ojaan ajosta muiden siklaxilaisten naureskellessa pellon reunalla. Gustavin tie kulkee suojeluskunnasta lapuanliikkeen kautta herännäislahkoon ja lopulta mielisairaalaan. Hän on tragikoominen hahmo, jonka kautta Sund kritisoi ääriliikkeitä ja niiden kannattajia – ehkä hänelle on annettu suurempi rooli tulevassa tv-sarjassa. Hannan (erinomainen Birthe Wingren) ja kyläläisten arvostaman Kunnanmiehen välille syntyy voimakas kiintymys, joka on ”niin suurta ettei sille voinut edes antaa nimeä”. Sen sijaan nuoruuden rakkaustarinalle tuhlataan turhaan aikaa, etenkin kun teoksissa sille ei ole perusteluja. Teosten lukuisista teemoista olisi voinut valita esimerkiksi kieltolain ja pirtun salakuljetuksen, jolloin päähenkilöksi olisi noussut selkeästi Hannan poika Otto.
Omaa kerrontaansa kommentoivien romaanien monitasoisuutta on yritetty viedä valkokankaalle eri tavoin. Laurence Sternen 1700-luvulla kirjoittaman
Tristram Shandyn ja John Fowlesin teoksen Ranskalaisen luutnantin nainen filmatisoinneissa kuvataan elokuvantekoa. Patrick Süskindin romaaniin perustuvassa
Parfyymissa on käytetty onnistuneesti kertojaääntä. En tiedä millä keinoin Sundin usealla aikatasolla liikkuvat, veijarimaisen kertojahahmon omaavat romaanit olisi pitänyt siirtää valkokankaalle, mutta valitettavasti
Colorado Avenue ei toimi kunnolla edes historiallisena pukudraamana.
Jeanette Winterson: Aikamyrsky. Suom. Paula Korhonen. Gummerus, 2007. 309 s.
Aikamyrsky on palkitun Jeanette Wintersonin ensimmäinen nuortenromaani. Aikaan ei voi enää luottaa: se pysähtelee ja syöksyy sitten eteenpäin huimaavalla nopeudelle, ihmisiä katoaa, ja menneisyys sekoittuu välähdyksittäin nykyisyyteen. Yksitoistavuotiaan Silver-tytön vanhemmat ovat kadonneet salaperäisessä junaonnettomuudessa, jonka jälkeen Tuulenpesään ilmestyi Rokabye-täti komentelemaan epämiellyttävän kaninsa Häntyrin kanssa. Onko hän ”paha ihminen vai pelkästään ahne ja typerä”, Silver miettii, kun täti vie hänet Lontooseen tapaamaan Abel Darkwateria, joka havittelee Silverin isän hallussa ollutta kelloa Ajanottajaa, sillä sen omistaja hallitsee myös aikaa.
2000-luvun maailmassa ajasta on tullut katoava luonnonvara, jota halutaan ottaa niiltä, joiden sitä ei katsota tarvitsevan ja myydä esimerkiksi yritysten johtajille. Quanta-yhtiötä johtava Regalia Mason haluaa myyntiartikkelikseen myös ajan ja hänellä on omat syynsä estää Ajanottajan joutuminen vanhan vihollisensa Darkwaterin kynsiin. Tarinassa on muistumia niin
Liisa ihmemaasta kuin Pullmanin Universumien tomu –trilogiasta. Välillä tutustutaan maan alla asuviin heittilöihin, joiden joukosta Silver saa avukseen Gabriel-pojan. Välillä paiskaudutaan aikamyrskyn mukana tulevaisuuteen Einsteinin rajalle, eräänlaiseen avaruuden tarkistuspisteeseen. Ra-jumalan Egypti, Paavi Gregorius ja 1500-luku ja Bedlamin mielisairaala 1700-luvulta täydentävät aikamatkailua.
Winterson on kahminut teokseensa päätä huimaavan määrän materiaalia eikä pysty täysin pitämään kaikkia lankoja käsissään. Onnistunutta on nykymaailman ongelmien käsittely: ajan riistäminen lapsilta tuo mieleen laittoman elinkaupan. Yhteiskuntakriittisen sävyn romaanille antaa myös heittilöiden luontoa säästävän elämäntavan kuvaus. Kiehtovinta on kuitenkin ajan olemuksen pohtiminen, miten ”kaikki aika on aina läsnä” kerrostuneena nykyisyyden alle tai kuinka aika haarautuu ja ”kaikki mahdollisuudet ovat aina olemassa, vaikka vain yksi niistä toteutuu”.
(Pookisanomat 8.11.2007)
John Grogan: Marley ja minä. Suom. Ulla Selkälä. WSOY, 2007. 335 s.
Eläintarinoissa on oma vastustamaton charminsa. John Grogan kuvaa teoksessaan
Marley ja minä kolmentoista vuoden yhteistä taivalta labradorinnoutajan kanssa. John ja Jenny päättävät ottaa koiran ikään kuin kokeeksi: jos he selviävät koiran hoitamisesta, he ehkä uskaltavat harkita lasten hankkimista. Bob Marleyn mukaan ristitty koira osoittautuu täystuhoksi. Se hajottaa kodin sisustuksen, pakenee verkko-ovien läpi, nielee kaiken mahdollisen niin syötäväksi kelpaavan kuin kelpaamattoman irtotavaran ja saa potkut koirakoulusta. Kaikesta tuottamastaan harmista huolimatta Marley on äärettömän rakastettava ja rakastava otus. Sen hiljainen myötätunto auttaa Jennyä selviytymään keskenmenon aiheuttamasta surusta, ja kun perhe sittemmin kasvaa kolmella lapsella, Marley on niiden uskollinen hoitaja.
John Grogan on toimittaja ja kolumnisti; Marley ja minä onkin erinomaisen hauskasti ja vetävästi kirjoitettu. Kirjailija kysyy teoksensa lopussa, onko sellaisen sekopään kuin Marleyn mahdollista opettaa ihmiselle, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Vastaus on myönteinen: ”Uskollisuus. Rohkeus. Kiintymys. Yksinkertaisista asioista nauttiminen. Riemu.” Lemmikit ansaitsevatkin varauksettoman kunnioituksemme ja rakkautemme jo pelkästään sillä, että niille vain ihmisen sisäisellä olemuksella on merkitystä.
(Pookisanomat 20.9.2007)
Håkan Nesser: Ewa Morenon juttu. Suom. Saara Villa. Tammi, 2007. 343 s.
Theodor Kallifatides: Rikos ruumiissani. Suom. Nina Saikkonen. Like, 2006. 296 s.
Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2007. 301 s.
Romaanien henkilöhahmoista tulee usein kuin hyviä ystäviä, joiden tapaaminen ilahduttaa. Håkan Nesserin
Ewa Morenon juttu on kahdeksas suomennettu teos komisario Van Veeterenistä kertovassa sarjassa. Van Veeteren on siirtynyt antikvariaatin pitäjäksi, mutta on edelleen mukana neuvonantajana niin työtovereidensa ajatuksissa kuin todellisuudessakin. Rikostarkastaja Ewa Moreno joutuu selvittämään nuoren tytön katoamista, joka näyttää liittyvän kuusitoista vuotta aiemmin tehtyyn murhaan. Tapahtumien taustalla vaikuttavat moninaiset motiivit eikä syyllisen osoittaminen olekaan aivan helppoa.
Kreikassa syntynyt, mutta Ruotsiin jo 1964 muuttanut Theodor Kallifatides tunnetaan paremmin muista kaunokirjallisista teoksistaan, ei niinkään dekkareista.
Rikos ruumiissani on kolmas komisario Kristina Vendelin tutkimuksia kuvaava teos. Kristinan kimppuun hyökätään hänen kotonaan, hänet huumataan ja häväistään, mistä todisteeksi hänelle jätetään valokuva. Kristina salaa tapauksen, kuten raiskauksen uhri usein tekee, ”siinä toivossa, että hiljaisuus ja aika parantaisivat hänet”. Alkuun erillisiltä näyttävät tapaukset nivoutuvat yhteen, ja vaikka murhaaja on tässä teoksessa selvillä alusta alkaen, se ei häiritse. Pääosaan nousee Kristinan kokema nöyryytys ja se, miten hän selviää tapahtuneesta.
Fred Vargasin romaanissa Sinisten ympyröiden mies tapaamme jälleen ”epämääräisen ja hidasliikkeisen” komisario Adamsbergin. Komisario vaistoaa, että kaupungin kaduille sinisiä ympyröitä piirtelevä mies osoittautuu vielä vaaralliseksi. Alkuun ympyröiden keskeltä löytyy vain esineitä, sitten kissanraato ja viimein surmattu nainen. Eivätkä murhat lopu tähän. Vargasin teoksen vahvuutena ovat persoonalliset henkilöhahmot ja omituisilta vaikuttavat tapahtumat, joiden taustalta Adamsberg löytää murhaajan logiikan.
(Pookisanomat 13.9.2007)
Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset. Suom. Tero Valkonen. Gummerus, 2007. 156 s.
Uzodinma Iwealan useita palkintoja saanut Ei kenenkään lapset on kuvaus yhdeksänvuotiaasta Agusta, jonka sissit kaappaavat ja kouluttavat sotilaaksi. Hänet opetetaan seisomaan asennossa, ryömimään, väistelemään luoteja ja tappamaan – myös naisia ja lapsia. Luutnantin neuvo Agulle on: ”Älä ajattele. Anna sen vain tapahtua.” Agu ystävystyy häntä vielä nuoremman Strikan kanssa, joka ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen, kun kapinalliset tappoivat hänen vanhempansa. He tuntevat itsekin, että lapsuus on jäänyt taakse. Kun sota alkoi, Agu halusi aseen puolustaakseen itseään, mutta kun hän saa aseen, se ei enää tunnukaan oikealta: ”Nyt ase on minun ja se menee ihan minne minä sen kannan, mutta se ratsastaa minun selässä kuin kuningas ja minä olen sen palvelija joka tekee mitä se haluaa.”
Kirjailija on haastatellut afrikkalaisia lapsisotilaita, ja romaani perustuu heidän kertomuksiinsa. Tarinaa kerrotaan Agun näkökulmasta. Jatkuva liikkeellä olo, raa’at veriteot ja alituinen nälkä ovat nyt koko hänen elämänsä, mutta toisinaan hän muistaa sotaa edeltävää aikaa: isäänsä, joka toimi opettajana, lukuhetkiä äidin kanssa ja koulunkäyntiä. Kerronta tapahtuu lähes koko ajan preesensissä. Se ja yksinkertainen kieli yhdistettynä kuvattuihin julmuuksiin – niin Agun tekemiin kuin häneen kohdistuviin – tekevät tekstistä erittäin intensiivistä. Romaani olisi ehkä kestämättömän julmaa luettavaa, jos lopussa ei annettaisi toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
(Pookisanomat 23.8.2007)
Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi, 2007. 335 s.
Menneisyys kiinnostaa aivan erityisellä tavalla silloin, kun tapahtuneita vääryyksiä on peitelty eikä niitä ole voitu käsitellä. Vaikeneminen ja kieltäminen aiheuttavat katkeruutta, joka ei jätä rauhaan. Tämän toteaa myös Aapo Roselius teoksessaan
Teloittajien jäljillä, joka kuvaa valkoista terroria vuoden 1918 sodassa ja sen jälkipuhdistuksissa. Punaisia teloitettiin yli 8000. Luku nousee lähelle 10 000:ta, jos mukaan lasketaan myös sodan aikana ammutut, mutta kaatuneiksi merkityt. Roselius kumoaa myytin, jonka mukaan teloitukset olivat yksittäisten mielipuolien tekemiä: erityisen raa’at ja epäoikeudenmukaisina pidetyt tapahtumat ovat vain jääneet muistiin parhaiten.
Jotta valkoisen armeijan maine ei olisi tahraantunut, sopi voittajillekin, että syy teloituksista vieritettiin yksittäisten henkilöiden kannettavaksi. Oikeuteen tapauksista eteni vain pieni osa, silloinkin tutkimus toteutettiin vastahakoisesti ja useimmiten syytetty vapautettiin vetoamalla Svinhufvudin joulukuussa 1918 antamaan asetukseen. Tällä asetuksella armahdettiin ne punaiset, ”jotka eivät olleet syyllistyneet murhiin tai muihin rikoksiin”. Asetuksen viides kohta vapautti syyllisyydestä kaikki ne, jotka kapinan kukistamiseksi tai leviämiseksi olivat ”teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen”. Vasemmistolehdissä paheksuttiin heti tuoreeltaan asetusta, joka päästi valkoisen puolen ”murhamiehet” vastuusta.
Tutkimus on ollut työläs, sillä tiedot teloittajista ovat puutteellisia ja epäluotettavia. Roselius on käyttänyt lähteinään muun muassa SDP:n heti sodan jälkeen laatimia tilastoja, 1960-luvulla kerättyä muistitietoa ja sanomalehtiartikkeleita. Valkoiset olivat haluttomia paljastamaan omiaan, punaiset puolestaan pelkäsivät kostotoimia. Se että teloituksia tehtiin usein öisin ja salaa, osoittaa että myös tekijät ymmärsivät toimivansa väärin. Toukokuussa ja sen jälkeen tehtyjä teloituksia on erityisen vaikea pitää taistelutoimiin kuuluvina, koska kapina oli jo kukistettu. Vaikka Roselius esitteleekin pahimpien ”lahtarien” teot suhteellisen laajasti, hän ei salli sen peittää varsinaista tutkimustulosta: teloituksia suorittivat tavalliset sotilaat ”armeijan johdon luomien ja hyväksymien periaatteiden mukaisesti”.
(Pookisanomat 14.6.2007)
Pasi Lampela: Hellekausi. WSOY, 2007. 161 s.
Pasi Lampelan esikoisteoksen Hellekausi novellien henkilögalleria ulottuu rikkaista menestyjistä narkomaaneihin ja prostituoituihin. Yhteistä novelleille on elämän tyhjyyden kuvaus. Tuota tyhjyyttä osa henkilöistä yrittää täyttää työllä, osa omaisuutta keräämällä, väliinputoajat huumeilla tai alkoholilla. Monet päähenkilöistä pohtivat elämättä jäänyttä elämäänsä ja tekemiään valintoja. Itse rakentamastaan loukusta harva tuntuu löytävän ulospääsyä.
”Yö ja avaruus” novellissa turhautunut, keski-ikäinen nainen katselee uutisia maailman kriiseistä ja havahtuu hetkeksi tarpeeseen ”tehdä jotain aidosti merkityksellistä”. Aloitusnovellissa ”Pääsiäinen” irtisanoutumista miettivä päähenkilö ei saa kuitenkaan lähdettyä oravanpyörästä, mutta tuntee hetkisen kateutta pakkohoitoon määrättyä kollegaansa kohtaan. Novellien henkilöhahmojen apaattisuus ja saamattomuus oman elämänsä suhteen on raivostuttavaa. Toivon pilkahdukset jäävät turhan vähäisiksi.
Lampelan dialogi on niukkaa, paikoitellen turhankin yksitavuista. Toisaalta tekstissä ja erityisesti juuri dialogissa näkyy kirjailijan pitkä kokemus draamakirjoittajana. Nyky-yhteiskunnan tilaa ruotivaa kirjallisuutta riittää.
Hellekausi on ajatuksia herättävä, mutta ei tuo lajiin mitään uutta.
(Rapusanomat 3.5.2007)
Tom Standage: Kuusi lasillista historiaa. Suom. Jaana Iso-Markku. Edita, 2006. 285 s.
Maailmanhistorian tarkastelu kuuden juoman kautta tuskin antaa täysin kattavaa kuvaa ihmiskunnan vaiheista, mutta Tom Standagen teos
Kuusi lasillista historiaa valottaa hauskasti juomien – oluen, viinin, viinan, kahvin, teen ja Coca-Colan – toisinaan suurtakin osallisuutta eri aikakausien kehityksessä. Teos kuvaa niin kreikkalaisten juomapitoja kuin kolajuoman maailmanvalloitusta. Eri tavoin valmistetut juomat olivat turvallinen vaihtoehto saastuneelle vedelle ja toimivat tarpeen tullen myös desinfiointiaineina. Tislatut juomat säilyivät hyvin ja kestivät pitkienkin matkojen kuljetusta. Siirtomaavallan aikoihin alkoholilla vauhditettiin neuvotteluja orjakauppiaiden kanssa. Erityisen kannattavaksi ”liiketoiminta” muuttui, kun sokerin sivutuotteena syntyvästä melassista keksittiin valmistaa rommia, jolla ostettiin lisää orjia, joiden avulla tuotettiin sokeria jne.
Juomiin on liittynyt monenlaisia uskomuksia. Standage oikaisee monia pinttyneitä käsityksiä koskien niin kahvin päätä selvittävää vaikutusta kuin Coca-Colan syntyhistoriaa. 1600-luvulla Englannissa ryhmä naisia ilmaisi huolestuneisuutensa kahvia juovien miesten hedelmällisyydestä (kofeiinin vaikutuksesta lisääntymiskykyyn keskustellaan muuten edelleen). He olivat huolissaan koko ihmisrodun tulevaisuudesta, viettiväthän miehet aikansa kahviloissa, joihin naisilta oli pääsy kielletty. Hallitsijat suhtautuivat kahviloihin epäluuloisesti toisesta syystä, sillä niistä muodostui pian sananvapauden keskuksia, ”pennyn yliopistoja”, joissa keskusteltiin ja väiteltiin ja joissa kuuli tuoreimmat uutiset.
Sananlaskut, anekdootit ja juomien käyttöä esittelevät kuvat elävöittävät tekstiä. Teoksesta selviää monien nykyäänkin käytössä olevien sanojen, kuten grogin tai rommin, alkuperä. Epilogissa kirjailija palaa kaikkein tärkeimmän juoman pariin. Kyseessä on tietysti vesi. Kuten Standage toteaa, liian monille sen saatavuus on edelleen elämän ja kuoleman kysymys.
(Rapusanomat 29.3.2007)
Andrew Miller: Optimistit. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi, 2006. 343 s.
Valokuvaaja Clem Glass palaa kuvausreissulta Afrikasta ”illuusionsa, sinnikkään hyväuskoisuutensa ja suuren osan rohkeudestaan” menettäneenä. Andrew Millerin
Optimistit kertoo nimensä mukaisesti henkilöistä, jotka kaiken pahuuden keskellä yrittävät säilyttää uskonsa ihmisen hyvyyteen ja siihen, että hyvyys palkitaan. Clem on tuon uskon kadottanut jouduttuaan joukkomurhan todistajaksi. Kirjailija kertoo käyttäneensä tausta-aineistona Ruandan kansanmurhasta kertovia dokumentteja. Teoksessa tapahtumapaikkaa ei nimetä eikä se ole tarpeenkaan, sillä keskeiseksi teemaksi nousee hyvyys, välittäminen ja auttaminen. Clemin mukana Afrikassa ollut toimittaja Frank Silverman uskoo löytäneensä ”todemman totuuden” ihmisestä: hän jakelee ruokaa öisin laitapuolen kulkijoille.
Clem joutuu itsekin auttajan rooliin, kun hän kuulee sisarensa Claren sairastuneen psyykkisesti. Clem pakenee ensin vastuuta, mutta palaa sitten sisarensa luokse. He asettuvat sukulaistädin omistamaan pieneen, romahtamaisillaan olevaan mökkiin, jossa Clare saa rauhassa kuntoutua. Millerin romaanin jokainen henkilö tuntuu jollain tavalla pönkittävän teoksen teemaa, uskoa ihmiseen. Laura-täti huolehtii kehitysvammaisesta pojastaan. Lukuisissa eri ammateissa toiminut Lauran tytär Frankie yrittää luoda uraa sisustussuunnittelijana ja on palavasti rakastunut – jälleen kerran. Frankien sulhanen Ray sujauttaa salaa muiden taskuihin kortteja, joissa on kuvattu
jokin onnellisesti päättynyt tapahtuma.
Clem saa tiedon, että verilöylystä vastuussa oleva Ruzindana on pidätetty Brysselissä, mutta jouduttu saman tien vapauttamaan. Clem tapaa Ruzindanan, mutta ei saa tätä tunnustamaan syyllisyyttään. Palattuaan kotiin ahdistunut Clem ilmoittautuu syylliseksi rikokseen, jota ei ole edes tapahtunut. Jonkinlainen vapahdus nolosti päättyvästä tunnustuksesta silti seuraa, sillä Clem löytää jälleen ”vaatimattoman mutta hyödyllisen uskon itseensä, pienen mutta sitkeän uskon toisiin”.
(Rapusanomat 15.3.2007)
Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille. Suom. Nina Saikkonen. Like, 2006. 174 s.
Tsekkiläisen Arnost Lustigin teos Rukous Katarzyna Horowitzille kuvaa amerikanjuutalaisista koostuvan ryhmän yrityksiä pelastautua Saksasta takaisin kotiin. Katarzyna, yhdeksäntoistavuotias puolalaiskaunotar, pääsee sattumalta ryhmään mukaan keskitysleirin laiturilta muun perheen kulkiessa kohti kaasukammiota. Varakas ryhmä yritetään vaihtaa saksalaisiin sotavankeihin.
Ryhmän yhteyshenkilönä toimii Friedrich Brenske, ystävällinen mutta tiukka salaisen osaston virkailija. Romaanin vaikuttavuus perustuu hyvin paljolti Brensken läsnäoloon. Hänen näennäinen inhimillisyytensä ja puhetaitonsa saavat runsaasti tilaa kuvauksessa. Brensken tapa viitata raamatun teksteihin, irtisanoutuminen julmuuksista –”karkea väkivaltahan on meille täysin vierasta” – ja useat huomautukset lopullisesta ratkaisusta ovat puistattavia. Pelastusta odottavatkin tiedostavat välähdyksittäin, että Brensken lupaukset ovat vain ”kauniita, mutta valheellisia illuusioita”.
Rukous Katarzyna Horowitzille ilmestyi alkuaan jo1964. Toisin kuin useissa muissa keskitysleirikuvauksissa, Lustigin romaanissa julmuuksien kuvaaminen on vähäistä. Romaani on silti lukukokemuksena vangitseva, jopa ahdistava. Lustig kuvaa viiltävästi, kuinka luottamus ja epäluulo vaihtelevat ryhmäläisten mielissä näiden maksaessa aina uusia summia ”kustannusten peittämiseksi”. Pelastusta ei ole, mutta Katarzyna tekee oman ratkaisunsa kulkiessaan kohti kuolemaa.
(Rapusanomat 11.1.2007)
Entäs jos…lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus, 2006. 272 s. / Kansakunnan käännekohta TV2
”Vahingollista, viihdyttävää vai jopa välttämätöntä?”, kysyvät Entäs jos…lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa -teoksen (2006) toimittajat Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi heti alkuun. Historiantutkijat ovat jälleen ottaneet tarkasteluunsa menneisyydestä tilanteita, joissa tapahtumat olisivat voineet kääntyä toiselle uralle, kuin mitä todellisuudessa tapahtui. Toimittajat puolustelevat kontrafaktuaalista päättelyä eli arkisemmin jossittelua muun muassa sillä, että minkä tahansa tapahtuman syiden selvittäminen edellyttää aikalaisille avoimien toimintomallien pohtimista: miksi tietty vaihtoehto toteutui vaikka muitakin mahdollisuuksia oli? Teoksen mielenkiintoisimpia artikkeleita on Vesa Vareksen ”Äärioikeistolainen 1930-luku”. Vareksen mielestä oikeistodiktatuuri ei ollut Suomessa kovin todennäköinen, mutta ”poliittinen keitos olisi voinut kuohua yli” talonpoikaismarssin aikana kesällä 1930. Vares kehittelee kolme vaihtoehtoista skenaariota: Kosolan, Svinhufvudin ja Mannerheimin diktatuurit.
On mielenkiintoista nähdä, miten TV2:n uutuussarja Kansakunnan käännekohta käsittelee aihetta. Oletuksena heillä on, että lapuanliike nousee valtaan Mäntsälän kapinan seurauksena. Tätä kirjoittaessani sarjasta on näytetty kaksi osaa. Ensimmäisessä osassa pohdittiin millaista elämä olisi ollut, jos rintama Karjalan kannaksella olisikin murtunut jatkosodan lopulla. Kuvauksessa siirryttiin sulavasti toteutuneesta tilanteesta kuviteltuun skenaarioon. Oman mausteensa ohjelmaan toivat haastattelut, joissa tuon ajan eläneet kertoivat ”kokemuksistaan” Suomen Sosialistisessa Neuvostotasavallassa. Ja tietysti - nuijamiesten ja lapualaisten perinteitä kunnioittaen - pohjalaiset olivat niskuroijia tässä vaihtoehtoisessa historiassakin. Toinen osa paljasti sarjan epätasaisuuden. Osa kuvasi opiskelijaliikkeen radikalisoitumista vuonna 1968. Epäuskottavat haastatteluosuudet ja kömpelösti toteutetut dramatisoidut jaksot nuoren radikaalijohtajan toiminnasta söivät vähäisenkin uskottavuuden aiheelta. Sarja, joka kuvaa sekä todellisia tapahtumia että toteutumattomia historioita, olisi ansainnut tasokkaamman toteutuksen.
(Rapusanomat 8.12.2006)
Robin Hobb: Narrin kohtalo. Suom. Sauli Santikko. Otava, 2006. 848 s.
Robin Hobbin, oikealta nimeltään Margaret Lindholm Ogden, Narrin kohtalo päättää Lordi Kultainen –trilogian. Useille fantasiakirjoille ominaiseen tapaan Kuuden herttuakunnan maailma muistuttaa keskiaikaa. Päähenkilö FitzUljas on hallitsevan Näkijöiden suvun äpärä, josta on kasvatettu kuninkaan salamurhaaja. Fitzin kasvu kuusivuotiaasta pojasta aikuisuuteen on kuvattu Näkijän taru –trilogiassa, jonka jatkoa Lordi Kultainen on.
Viimeisessä teoksessa Fitz seuraa prinssi Velvollisuutta Kaukosaarille. Heidän on löydettävä Aslevjal-jäätiköllä kätkössä oleva lohikäärme Jäätuli ja surmattava tämä prinssin morsiamen Ellianian haasteesta. Fitzin tunteet ovat ristiriitaiset: Narri, joka pitää itseään Valkoisena profeettana, haluaa Jäätulen elävän, sillä sen myötä voisi maailma kääntyä paremmalle uralle. Narri on myös ennustanut kuolevansa Aslevjalilla. Lisäksi Elliania ja kaukosaarelaiset vaikuttavat vastahakoisilta surmaamaan lohikäärmeen. Arvoitukset selviävät, mutta sitä ennen saavat Fitz ja Narri kokea hyytäviä vaiheita.
Hobb saa henkilönsä elämään. Fitz on päähenkilönä inhimillinen ja erehtyväinen. Jopa sivuhenkilöt kuten Burrich, Fitzin kasvattaja, ja tuittupäinen Molly, Fitzin rakastettu, ovat moniulotteisia hahmoja. Viimeisessä osassa merkittävään rooliin nousee yksinkertainen Pölkky, joka saa muut henkilöt ja siinä sivussa lukijankin arvioimaan suhtautumistaan poikkeavuuteen. Myös Hobbin rakkaus eläimiin näkyy hänen teoksissaan. Hän kuvaa eläimet aitoina, ominaisuuksilleen uskollisina olentoina. Niinpä Narrin matka –teoksessa vielä mukana ollut Fitzin kumppani Yönsilmä-susikaan ei ollut mikään Disney-hauveli.
Hobbin teokset ovat fantasiakirjoiksi yllättävän moniulotteisia, jopa realistisia. Näiden teosten parissa viihtyy vaikka ei muuten fantasiaa lukisikaan. Hobb on todennut, että tuskin enää palaa FitzUljaan ja Narrin kohtaloihin, mutta fanien iloksi hän ei kokonaan sulje pois tätä mahdollisuutta.
(Rapusanomat 9.11.2006)
Lauri Levola: Pimeä tavarajuna. Teos, 2006. 163 s.
Lauri Levola on yksi tämän syksyn esikoiskirjailijoista. Novellikokoelmassaan Pimeä tavarajuna Levola kuvaa ihmisiä, joiden ote todellisuudesta on heikko tai olematon. Yhteistä tarinoille on, että tutut arkiset esineet tai tilanteet alkavat näyttää vierailta. Kokoelman aloittava novelli ”596” kertoo miehestä, joka ei uskalla kertoa vaimolleen tulleensa irtisanotuksi. Hän teeskentelee edelleen käyvänsä töissä, mutta viettää päivät kerrostalon vinttikomerossa. Mies laskee jokaisen ottamansa askeleen: ”Kirjoitan kylkeeni luvun 638, tyhjälle paikalle. Vielä on tilaa.” Vaimo ei ole nähnyt miestään alasti kolmeen kuukauteen. Suihkussa käyminenkin vie ylimääräistä aikaa, kun veden haalistamat luvut on vahvistettava uudelleen.
Tarinassa ”Hissi” nuori poika tutustuu samassa rapussa asuvaan vanhaan Unoon, joka kertoo tälle ”mystisistä kokemuksistaan” ja vihkii pojan salaiseen oppiinsa, jonka mukaan maapallon sisällä asuu syntymätön käärme Isish. Hissikuilu jatkuu maan uumeniin käärmeen luo. Pojan pitää opettaa muita, mutta ”älä kerro liikaa”, varoittaa vanhus. Hissin seinällä olevien kylttien kaikille tutut tekstit ovat anagrammeja, joista järkkynyt mieli muodostaa uusia merkityksiä: ”Olen huoltanut tämän hissin” tarkoittaakin ”Hillitsemään sanotun tuhon” ja hissi-sanasta muodostuu käärmeen nimi.
”En ole tarinan sankari”, toteaa yksi novellien miehistä. Tämä pätee muidenkin novellien kertojiin. Levola kuvaa onnistuneesti kosketuksensa todellisuuteen menettäneiden ihmisten mielenliikkeitä. Teoksen kuusitoista novellia ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niissä on suggestiivista voimaa. Kokoelman loppua kohden tarinoiden samankaltaisuus alkaa kuitenkin tuntua uuvuttavalta. Osan tarinoista olisi voinut jättää pois ja syventää muita lisää.
(Rapusanomat 2.11.2006)
Juha-Pekka Koskinen. Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti. Karisto 2006. 269 s.
Juha-Pekka Koskisen aiemmista historiallisista romaaneista viime vuonna julkaistu Viisi todistajaa kuvasi Jeesuksen aikaa ja Ristin ja raudan tie (2004) ristiretkiä. Uusin romaani sijoittuu Hämeenlinnaan ja kuvaa Bogdanoffin kuvitteellisen suvun vaiheita vuodesta 1918 lähtien. Tupakkaenkelit käärivät savukkeita Gustav Bogdanoffin perintörahoillaan perustamassa tehtaassa. Työtahtia pidetään yllä ”hehkuvan sikarinpään voimalla” – sen poltteen saavat tytöt tuntea jalkapohjissaan ja takamuksissaan. Kotielämään tuo väriä antaumuksella cembaloa takova vaimo Birgitta ja tämän kaksi pipareita järsivää sisarta, jotka tanssivat öisin kartanon puutarhassa. Tarinaa kertoo Gustavin pojanpoika Gabriel, joka yrittää löytämistään lähteistä rakentaa kuvaa sukunsa vaiheista. Gabriel näkee isoisänsä lempeämmän puolen, mutta lähteistä paljastuu kova liikemies, joka ei epäröi tuhota sitä, mitä ei saa itselleen.
Koskinen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti. Teoksessa on sekä koomisia että traagisia tapahtumia, joiden välinen tasapaino ei tosin ole täysin onnistunut. Etenkin teoksen loppua kohden tummat sävyt lisääntyvät. Romaanin ajankuva on erinomainen. Yksi hauskimmista sivujuonteista on vesiklosetin, ”kaalipenkin”, rakentaminen kartanoon ja kiistat sen käytöstä.
(Rapusanomat 12.10.2006)
Armas Alvari: Varmat tapaukset. Tammi 2006. 165 s.
Syksyn kirjasadon joukossa on ilahduttavan paljon lyhytproosaa. Armas Alvarin esikoisteos Varmat tapaukset on novellikokoelma, jossa tarinat pikkukaupungin ihmisistä kietoutuvat toisiinsa. Teoksen rakenne on onnistunut, sillä tarinasta toiseen vaeltavat henkilöt saavat lukijan pohtimaan henkilöhahmojen suhteita ja selaamaan jo luettuja kertomuksia uudestaan. Novellien henkilöt ovat kuin tiheän verkon langoilla, jossa jokainen nykäisy saa muut säikeet värisemään. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat: ensimmäisen tarinan 78-vuotias kirjailija on seuraavan tarinan koulujen välisiin juoksukilpailuihin osallistuva nuori Taru, joka seuraavassa tarinassa vasta syntyy. Alvarin tarinoihin mahtuvat kaikenikäiset ja -näköiset ihmiset. Arkielämän kuvaus kaikkine riesoineen ja pikkumaisuuksineen on herkullisen todenmakuista. Hillittömin ja groteskein tarina on ”Hissi”, joka kuvaa vanhan pariskunnan viimeisiä yhteisiä päiviä. Varmat tapaukset on hieno kirjailijan uran avaus ja saa odottamaan mielenkiinnolla jatkoa.
(Rapusanomat 5.10.2006)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena, 2006. 322 s.
Syksyn kirjauutuudet tulevat pikkuhiljaa markkinoille. Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta ehti julkaisuun ensimmäisten joukossa, mutta nyt voi jo sanoa, että kyse on yhdestä syksyn parhaimmista romaaneista. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Jäniksenselän kaupunkiin. Lastenkirjailija Laura Lumikko on kaupungin kuuluisuus, hän on valloittanut Otuksela-kirjoillaan koko maailman. Perustamaansa Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraan Lumikko valitsi kirjallisesti lahjakkaita lapsia. Seuran yhdeksän jäsentä ovat nyt vuosikymmeniä myöhemmin kuuluisia kirjailijoita. Ella Amanda Milana on kirjoittamista harrastava äidinkielen sijaisopettaja, josta tulee kauan etsitty kymmenes jäsen. Laura Lumikon järjestämissä juhlissa kirjailija itse katoaa oudosti talossa yhtäkkiä raivoavan lumimyrskyn sekaan. Etsinnöistä huolimatta Lumikkoa ei löydetä. Kirjailijan katoamista enemmän Ellaa kiehtoo toinen salaisuus. Hän saa selville, että seuran jäseniä on joskus ollut kymmenen. Mitä tapahtui kymmenennelle pojalle?
Ella alkaa tutkia seuran toimintaa. Seuran jäsenten harrastamasta Pelistä, joka on eräänlaista ”henkistä räsypokkaa”, Ella saa oivan tutkimusvälineen. Pelissä seuran jäsen haastaa kollegansa totuusleikkiin, jossa tämä joutuu vastaamaan esitettyyn kysymykseen tyhjentävästi, sillä sääntö numero 21 oikeuttaa haastajan turvautumaan jopa väkivaltaan. ”Me kaikki pukeudumme tarinoihin”, toteaa eräs haastettu. Pelissä tuo julkisuudessa esitelty tarina kuitenkin siirtyy syrjään ja vastaus ”vuodetaan” ulos. Seuran jäsenille Peli on ollut yksi keino saada hyvää materiaalia teoksiinsa. Romaani antaa raadollisen kuvan kirjailijuudesta: kirjailijat eivät ole mitään ”ihmiskunnan soihdunkantajia” vaan ”krokotiileja virrassa”.
Pasi Ilmari Jääskeläiseltä on aikaisemmin ilmestynyt tieteis- ja fantasianovelleja sisältävä Missä junat kääntyvät (2000). Hän on saanut novelleillaan useita palkintoja. Jääskeläinen toteaa itse olevansa ”reaalifantastikko”. Lumikko ja yhdeksän muuta onkin tiukasti kiinni arkitodellisuudessa, mutta tuohon todellisuuteen hiipii fantasiaa. Kirjailija Talvimaan puutarhassa asuu haamu, kirjasta toiseen tarttuva virus muuttaa niiden tapahtumia - teos on oikea runsaudensarvi, mutta Jääskeläisen ote pitää. Kaikki tapahtumat eivät saa selitystä, mutta niinhän on todellisuudessakin.
(Rapusanomat 14.9.2006)
Arvi Perttu: Papaninin retkikunta. Minerva, 2006. 432 s.
Tuhansia amerikansuomalaisia muutti 1930-luvulla Neuvostoliittoon osallistuakseen kommunistisen ihannevaltion rakentamiseen. Arvi Pertun romaani Papaninin retkikunta kuvaa Amerikasta Neuvosto-Karjalaan työn perässä saapuneen Jaakko Petterssonin vaiheita. Työskenneltyään ensin metsätyömailla kirjailijan urasta haaveileva Jaakko päätyy toimittajaksi suomenkieliseen Lipunkantajaan Petroskoihin. Teoksen tapahtumat keskittyvät vuoteen 1937, jolloin Stalinin vainot olivat pahimmillaan.
Stalinin puhdistukset saavat jokaisen pelkäämään: ilmiantoja tehdään ystävistä ja työtovereista, jotta itse säästyttäisiin. Kun kirjailijaliiton kokouksessa äänestetään Jaakon ystävän erottamisesta, Jaakko huomaa oman kätensäkin olevan pystyssä: ”En ymmärtänyt mikä voima oli nostanut sen. En ainakaan minä itse.” Kyse on eräänlaisesta pelin pelaamisesta: on sopeuduttava, nöyrryttävä ja tehtävä kompromisseja, jotta selviytyisi. Perttu kuvaa onnistuneesti, miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa väkivalta kohdistuu omiin kansalaisiin. Teoksesta välittyy musertavasti ajankohdan poliittisen tilanteen aiheuttama ahdistus. Tapahtumat on yritettävä selittää itselle jollakin tavalla, jotta elämää voisi jatkaa.
Romaanin henkilögalleria on laaja, ja kun jokaista henkilöä kutsutaan milloin etunimellä, milloin sukunimellä, milloin lempinimellä, vaatii tarkkaavuutta pysyä mukana. Hitaasti käynnistyvä romaani palkitsee sitkeän lukijan. Seurattuaan erästä naista Jaakko sattuu näkemään murhan – tai niin hän ainakin itse luulee. Naisesta tulee Jaakon eroottisten päiväunien kohde. Mutta kaikki on vain kuvitelmaa: ”Olin keksinyt kaiken viimevuosien elämäni, mikään ei ollut siinä aitoa ja todellista. Olin esittänyt uuden maailman rakentajaa, lehtimiestä, kirjailijaa, agenttia, rakastajaa.” Romaanin nimi viittaa Ivan Papaninin Pohjoisnavalle tekemään tutkimusmatkaan. Jaakolle retkikunnan selviytyminen tuo toivoa: jos miehet pärjäävät siellä jään keskellä, kyllä hänenkin on pärjättävä. Arvi Perttu on kotoisin Petroskoista, mutta on asunut Suomessa nyt viisi vuotta. Perttu totesi eräässä haastattelussa, ettei hän olisi toiminut yhtään sankarillisemmin kuin Jaakkokaan. Olisitko sinä?
(Rapusanomat 3.8.2006)
Anna Jansson: Jäljet lumessa. Suom. Jaana Nikula. Gummerus, 2006. 373 s.
Anna Janssonin Jäljet lumessa on jo viides sarjassa, jossa päähenkilönä on rikostarkastaja Maria Wern. Edellisen teoksen Hopealantin tapahtumat sijoittuivat Janssonin synnyinseudulle Gotlannin Visbyyn. Uudessa teoksessa palataan Kronvikenin pikkukaupunkiin. Yhteiskuntakriittisyys on lähes pakollinen teema nykydekkareissa ja sitä riittää Janssonin teoksissakin. Jäljet lumessa –teoksessa olisi aineksia useampaankin romaaniin. Tärkeimmäksi teemaksi nousee vanhempien ja lasten suhde. Kronvikenin pastorin Johannes Ståhlin neljätoistavuotias tytär jää junan alle. Kyse ei ole itsemurhasta, kuten ensin luullaan, vaan murhasta. Cecilian kuolema murtaa Johanneksen, joka yhä suree kuusi vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa kuollutta vaimoaan. Uusi puoliso Reidun on joutunut elämään Annalisan muiston varjossa. Tyttären kuolema suistaa Johanneksen uskonnolliseen kriisiin. Viha, riittämättömyyden tunne ja masennus valtaavat hänen mielensä: ”Kuka jaksaa kantaa raskasta syyllisyyden taakkaa elämästä toiseen tai edes elämän halki suurelle tuomiolle saakka?”
Jo näistä aineksista olisi tullut erinomainen romaani, mutta lisäksi teokseen on ympätty pakolaisasiaa, pedofiliaepäilyjä ja yhteiskunnasta syrjäytymistä. Lukuisista teemoistaan huolimatta teos on yllättävän eheä. Yhtenäisyyttä tuo yhteisön vastuun nostaminen eri aiheita yhdistäväksi kattoteemaksi: ”Miten voidaan ratkaista yhteisön tekemät rikokset? Kuka vedetään vastuuseen?” Teoksen loppuratkaisu on yllättävä mutta looginen, se nousee Cecilian persoonasta ja hänen kokemuksistaan.
Janssonin romaaneissa on harvinaisen onnistuneesti yhdistetty perhe-elämän ja rikostutkijan työn kuvaus. Maria Wern on kahden pienen lapsen äiti. Aviomies Krister on hurmaava, mutta arvaamaton ja vastuuton kumppani. Arki rahahuolineen ja lastenhoito-ongelmineen on koko ajan läsnä. Oman viehättävän piirteensä tuo pikkukaupunki Kronviken, jossa Marian ja hänen kollegoidensa elämä on luonnollinen osa muuta yhteiskuntaa. Jäljet lumessa ei ehkä ole paras Janssonin romaaneista, mutta sympaattisen Maria Wernin seurassa viihtyy aina.
(Rapusanomat 6.7.2006)
Fred Vargas: Kuriton mies nurin. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2006. 376 s.
”Parasta Ranskasta” todetaan Fred Vargasin uusimman teoksen Kuriton mies nurin kannessa. Fred (Frédérique) Vargas, Ranskan dekkarikuningatar, on oikealta ammatiltaan keskiaikaan ja eläinten luihin erikoistunut arkeologi. Siviiliammatti näkyy Vargasin romaaneissa, joista Kuriton mies nurin on neljäs suomennettu. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Ranskan Alpeille lähelle Italian rajaa. Rajan yli tulleet sudet ovat aiheuttaneet tuhoja lammastarhoissa. Alueen lampaankasvattajat ovat raivoissaan ja valmiina ajojahtiin. Tilanne muuttuu vakavammaksi, kun ensimmäinen raadeltu ihmisuhri löydetään.
Vargasin edellisestä suomennetusta teoksesta Painu tiehesi ja pysy poissa (2005) tuttu komisario Adamsberg seuraa tilannetta tv-uutisista Pariisissa. Hänen kiinnostustaan tapahtumiin lisää se, että hän luulee nähneensä uutisvälähdyksessä entisen rakastettunsa Camillen. Kun murhia tulee lisää, määrätään Adamsberg tutkimusten johtoon. Valtavat leuat omaava raatelija saa mielikuvituksen liikkeelle, huhutaan jopa ihmissudesta. Epäilykset kohdistuvat pian syrjäänvetäytyvään mieheen, jolla on suuri tanskandoggi.
Vargas kirjoittaa lyhyttä dialogia, jossa on paikoitellen runsaasti toistoa. Niin tahallista kuin toisto onkin, jankkaava tyyli hidastaa turhaan tapahtumien kulkua. Romaanin parasta antia ovat omalaatuiset henkilöt ja heidän osuvat luonnehdintansa. Adamsberg on rauhallinen ja vaistoonsa luottava tyyppi, jonka pohdiskeleva tutkimusote ärsyttää toisinaan hänen työtovereitaan. Camille säveltää musiikkia romanttiseen tv-sarjaan, hoitaa naapuruston putkiongelmat ja lukee rauhoittuakseen pyöröhiomakoneista ja tyhjennyspumpuista, koska hänen mielestään ”kaikki on epävarmaa, sekavaa ja sattumanvaraista, paitsi ammattilaisen työkalukuvasto”. Susia tutkiva Lawrence puhuu mahdollisimman vähän ja senkin työläästi. Murhatun Suzannen kasvattama Soliman taitaa sanakirjan lähes ulkoa ja osaa kertoa aina tilanteeseen sopivan tarinan. Lampaista huolehtiva Paimen soittaa matkapuhelimella johtajauuhelle rauhoittavia viestejä, omaa kansanomaista viisautta ja näkee usein enemmän kuin muut.
Kuriton mies nurin ei ole parasta Vargasia, mutta jatkaa erinomaisesti hänen erikoislaatuisten dekkareittensa sarjaa. Tutustumisen arvoinen kirjailija.
(Rapusanomat 24.5.2006)
Unto Heikura: Kun kyynelkin jäätyi. Matin ja Maijan talvisota. Gummerus, 2006. 272 s.
Unto Heikuran esikoisteos Kun kyynelkin jäätyi kuvaa niin sotilaiden kuin siviilien kohtaloa Kuhmon rajaseudulla. Matti ja Maija Heikkinen asuvat neljän lapsensa kanssa rajan tuntumassa Salovaara-nimisessä talossa. Kun sota syttyy, aloitetaan kiivas evakuoiminen: talot poltetaan ja eläimet teurastetaan, jotta vihollinen ei niistä hyötyisi. Väärinkäsitysten vuoksi Maija saa odottaa lasten kanssa turhaan evakkoon hakijoita, uupunut polttopartiokin jättää pienen talon huomiotta. Omin voimin Salovaaralaiset eivät pääse lähtemään: vanhin poika Heikki on polion halvaannuttama ja Maija on seitsemännellä kuulla raskaana.
Teoksen rakenne on onnistunut: välillä seurataan Matin toimia taisteluissa, välillä ollaan evakoiden mukana Pohjanmaalla Haapajärvellä ja Kalajoella. Mielenkiintoisinta on seurata, miten Maija selviää Salovaarassa ankaran talven koettelemuksista. Elämä ei ole helppoa, kun vesi on haettava saavilla avannosta, polttopuiksi on ruvettava purkamaan ulkorakennuksia ja ruoaksi on pian vain pottumaitoa. ”On minulla sisukas akka”, joutuu Matti toteamaan saadessaan vihdoin ja viimein tietoja Maijan kohtalosta.
Teoksen kaikki henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia. Edes Mehtolan vanhaisäntä Kalle, joka itsepäisesti kieltäytyy lähtemästä evakkoon, ei ole aivan yksiulotteinen hahmo. Kun suomalaispartio löytää Kallen luotisuihkun lävistämänä tämän kotipihalta, eivät he tiedä mitä ajatella: makasiko maassa ”sotasankari, koko sydämellään kotiseutuunsa kiintynyt pasifisti vai vihollismielinen aatteen kyllästämä kommunisti”.
Unto Heikura on Kuhmossa syntynyt, nykyään eläkkeellä oleva entinen luokanopettaja. Hän on kirjoittanut useita näytelmiä, joita on esitetty sekä kesäteattereissa että televisiossa. Heikuran ammattitaito näkyy: tekstissä on jännitettä, joka pitää lukijan otteessaan. Humoristinen sanailu keventää ajoittain teoksen pohjimmaista vakavuutta. Sota-ajasta on kirjoitettu paljon, on kuvattu niin taisteluja rintamalla kuin siviilien kärsimyksiä. Unto Heikuran Kun kyynelkin jäätyi ei tuo oikeastaan mitään uutta sotakirjallisuuden lajiin, mutta silti tämä teos onnistuu koskettamaan.
(Rapusanomat 11.5.2006)
Jonathan Carroll: Naurujen maa. Suom. Laura Lahdensuu. Loki, 2005. 279 s.
Oletko joskus toivonut voivasi siirtyä suosikkikirjasi maailmaan? Jonathan Carrollin romaani Naurujen maa karsii tehokkaasti moiset haaveet. Päähenkilö Thomas Abbey on englanninopettaja, joka ottaa virkavapaata kirjoittaakseen suosikkikirjailijansa Marshall Francen elämäkerran. Francen lastenkirjat ovat tehneet vaikutuksen myös Saxony Gardneriin, josta tulee Thomasin rakastettu ja matkakumppani. Elämäkerran kirjoittamista aiemmin yrittäneet on torjuttu tylysti, mutta varoituksista huolimatta Thomas ja Saxony matkustavat Galeniin, missourilaiseen pikkukaupunkiin. Francen tytär Anna ja muut kaupunkilaiset ottavat heidät ystävällisesti vastaan, ja ennen pitkään Thomas saa luvan kirjoittaa Francen elämäkerran.
Carroll kasvattaa jännitystä hienovaraisin vihjauksin. Annan raivonpurkaukset, ihmisten outo suhtautuminen auto-onnettomuuteen, satuhahmojen nimien löytyminen kaupungin hautausmaalta ja muut oudot sattumukset paljastavat vähitellen idyllisen pikkukaupungin todellisuuden. Maagisen realismin tyylin mukaisesti Carroll sekoittaa fantastisia piirteitä arkipäivän todellisuuteen. Oman vinksahtaneen sävynsä tarinaan tuovat bullterrierit Nuppu ja Nuija.
Sekä Anna että Thomas ovat eläneet kuuluisan isän varjossa. Thomasin isä oli filmitähti, joka ”ei ollut läsnä juuri koskaan mutta yritti rakastaa meitä liian paljon silloin kun sattui olemaan kotona”. Lukuisat viittaukset kirjallisuuteen ja elokuviin, Thomasin naamioiden keräily ja Saxonyn rakentamat marionetit tuntuvat kaikki viittaavan kontrolliin: kuinka ohjattua meidän oma elämämme on? Onko elämämme fiktiota, ennalta kirjoitettua?
Naurujen maa on ensimmäinen suomennettu teos Jonathan Carrollilta. Romaani on alun perin ilmestynyt jo 1980, jonka jälkeen Carroll on kirjoittanut toistakymmentä teosta. Carroll on erinomainen kirjoittaja: dialogi on soljuvaa ja henkilöhahmot monisärmäisiä. Toivottavasti suomentaminen ei jää tähän teokseen.
(Rapusanomat 12.4.2006)
Entäs jos…Vaihtoehtoinen Suomen historia artikkelikokoelmassa tutkijat olivat intoutuneet pohtimaan vaihtoehtoisia historiankulkuja. Tieteiskirjallisuuden puolella vaihtoehtohistorioita on harrastettu jo pitkään. Kirjailijoiden suosikkiaihe on ollut toinen maailmansota. Useat tarinat perustuvat oletukseen Saksan voitosta. Tunnetuin teos lienee Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland, 1992). Teoksessa eletään vuotta 1964. Juutalaiset on pakkosiirretty itään. Vaikka tätä virallista selitystä epäillään, ei asiaa haluta pelosta edes ajatella saati tuoda julki. Harrisin trilleri kuvaa, kuinka rikoskomisario Xavier March pääsee tarkoin varjellun salaisuuden jäljille tutkiessaan vanhan SS-miehen murhaa.
Philip K. Dickin Oraakkelin kirja (The Man in the High Castle, 1962) kuvaa tapahtumia vuoden 1962 Yhdysvalloissa. Toisen maailmansodan voittajavaltiot Saksa ja Japani ovat jakaneet Yhdysvallat. Teoksen nimi viittaa kirjaan, jossa kuvataan vaihtoehtohistoriaa, jossa Saksa ja Japani olisivatkin hävinneet sodan – teos on tietysti kielletty. Dick esittää tyrmäävän maailmankuvan: yksi tuhoamisleiri on perustettu New Yorkiin, Välimeri on kuivattu viljelysmaaksi, Afrikan alkuperäisväestö on lähes tuhottu: ”Oli joka tapauksessa kestänyt kaksisataa vuotta tehdä selvä Amerikan alkuasukkaista, mutta Saksa oli suoriutunut lähes samasta Afrikassa viidessätoista vuodessa.” Eikä Saksan nälkä ole tyydytetty vieläkään, nyt tähtäimessä ovat Japanin omistamat alueet.
Len Deightonin teoksessa SS Lontoo (SS-GB, 1978) eletään vuotta 1941 saksalaisten miehittämässä Englannissa. Scotland Yardin murharyhmässä työskentelevä poliisitarkastaja Douglas Archer saa tutkittavakseen murhan, johon näyttävät sotkeutuneen kaikki mahdolliset tahot: SS, Saksan armeija, vastarintaliike ja amerikkalaiset. Isänmaanrakkautta suurempi voima on kuitenkin vallanhimo. Mielenkiintoista teoksessa on Archerin pohdinnat omista motiiveistaan, hän on kuvitellut voivansa työskennellä yhdessä saksalaisten kanssa: ”Loppujen lopuksihan hän oli vain jahdannut murhaajia.”
Ilkka Remeksen ensimmäinen teos Pääkallokehrääjä (1997) on vaihtoehtohistoria Suomesta. Tali-Ihantalan rintaman murruttua Neuvostoliitto on vallannut Suomen. On vuosi 1986 Suomen Demokraattisessa tasavallassa. Teoksessa kuvataan yritystä saada Suomi vapaaksi kiristämällä Kremliä piilotettujen ydinlatausten avulla. Suurvaltapolitiikkaa mielenkiintoisempaa seurattavaa on tutkija Jukka Kajanderin ja hänen perheensä kohtalo, kun he joutuvat tahtomattaan mukaan peliin. Pyhittääkö päämäärä keinot? Kuinka monta viatonta saa tappaa, jotta kokonainen kansa pelastuisi?
Lisätietoa aiheesta ja kirjallisuutta: www.uchronia.net.
(Rapusanomat 16.3.2006)
Entäs jos…Vaihtoehtoinen Suomen historia. Toim. Mari K. Niemi & Ville Pernaa. Ajatus, 2005. 255 s.
Entäs jos…Vaihtoehtoinen Suomen historia on artikkelikokoelma, jossa historioitsijat pohtivat, mitä mahdollisuuksia olisi ollut erilaiselle historiankululle ja mitä siitä olisi seurannut. Teos on otettu ristiriitaisesti vastaan: kaikkien mielestä tutkijoiden ei ole sopiva jossitella. Vaihtoehtoisten historioiden tutkiminen voi olla kuitenkin hyvin mielekästä. Ensinnäkin se muistuttaa meitä siitä, että ajankohdan ihmisille tilanne oli avoin, toimintavaihtoehtoja saattoi olla useita tai sattuma olisi voinut johdattaa tapahtumat aivan eri suuntaan, kuin todellisuudessa kävi. Toiseksi joidenkin tutkijoiden mielestä vaihtoehtoisia historioita kuvaamalla voidaan tuoda esiin historian marginaaliin jääneiden näkökulma: naisten, etnisten vähemmistöjen ym.
Teoksen kymmenestä artikkelista suurin osa keskittyy poliittiseen historiaan. Tutkijat pohtivat, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet kansalaissodan tai jos Suomesta olisi tullut kuningaskunta. Mari Pajalan artikkeli käsittelee populaarikulttuuria: mitä olisi seurannut, jos vuonna 1965 Suomen euroviisuedustajaksi olisi valittu yleisöäänestyksen voittanut Katri Helenan esittämä ”Minne tuuli kuljettaa”? Olisiko Suomi voittanut? Entä miten se olisi vaikuttanut tulevaan menestykseemme ja kolhiintuneeseen itsetuntoomme?
Markku Jokisipilän artikkeli ”Suur-Suomesta sosialistiseksi neuvostotasavallaksi 1939–1944” tarkastelee talvi- ja jatkosodan tapahtumia eri näkökulmista. Hän nostaa esiin kymmenen tapausta, joissa historian kulku olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan: olisiko talvisota voitu välttää suostumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin, entä jos Mannerheim ei olisikaan ollut käytettävissä? Jokisipilä esittelee mahdollisia vaihtoehtoja ja valintojen seurauksia monipuolisesti. Kysymykseen, miten olisi käynyt, jos Suomi olisi hyväksynyt Moskovan rauhanehdot keväällä 1944, hän vastaa: ”… ajatus, että Suomi olisi tehnyt rauhan huhtikuussa 1944 ja selvinnyt siitä sisäpoliittisesti, Saksa vetäytynyt maasta suosiolla vaaditun aikataulun mukaisesti ja Neuvostoliitto kunnioittanut solmittua rauhaa ja Suomen puolueettomuutta koko loppusodan ajan, vaatii aikamoisen määrän uskoa.”
Historian toteutumattomista poluista osa on enemmän ja osa vähemmän todennäköisiä. Artikkelit houkuttelevat lukijankin jossittelemaan.
(Rapusanomat 23.2.2006)
Silvana De Mari: Viimeinen haltia. Suom. Laura Lahdensuu. WSOY, 2005. 318 s.
Valtaosa käännetystä fantasiakirjallisuudesta tulee Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta, niinpä olikin mielenkiintoista tutustua italialaisen Silvana De Marin nuorten fantasiaromaaniin Viimeinen haltia. Romaani kertoo maailmasta, jossa haltioita vainotaan heidän erilaisuutensa vuoksi. Pakkosiirrot, keltaisen asun käyttäminen ja muut rajoitukset kuulostavat liiankin tutuilta. Teoksen ensimmäisessä osassa kuvataan pienen haltian taivalta pois tulvan alle jääneestä kotikylästään. Haltioita pelätään ja vihataan eikä heidän kanssaan saa olla tekemisissä. Tästä huolimatta Sajra-niminen nainen pelastaa pienen Yorshin. Ennakkoluulot ovat molemminpuolisia, sillä haltia pelkää tulevansa syödyksi rosmariinilla höystettynä, kuten häntä on peloteltu. Mukaan liittyy vielä metsästäjä Monser. Erinäisten sattumusten jälkeen seurue päätyy Yorshin isän jättämää karttaa seuraten Varjovuorelle, josta he löytävät lohikäärmeen. Ennustuksen mukaan viimeinen haltia ja viimeinen lohikäärme voivat yhdessä muuttaa tulevaisuuden paremmaksi.
Toisessa osassa on siirrytty kolmetoista vuotta eteenpäin. Sajra ja Monser ovat lähteneet ja Yorsh on jäänyt huolehtimaan höperöltä vaikuttavasta lohikäärmeestä. Vuosien aikana Yorsh on lukenut ja järjestänyt vuoren sisällä olevan valtavan kirjaston teokset ja viihdyttänyt lohikäärmettä tunteellisilla tarinoilla vaihdokasprinsessoista. Viimeiseltä hyllyltä löytynyt homehtunut kirja kertoo lohikäärmeistä. Tosin Yorshin mielestä teoksen kuvaus olennoista, joiden ”rohkeus on rajaton” ja ”tiedot laajat kuin meri” sopii huonosti hänen tuntemaansa lohikäärmeeseen, joka on onnistunut unohtamaan jopa oman nimensä. Prinsessasatujen vuoksi vuodatetut kyyneleetkin saavat selityksensä, kun kirjasta paljastuu, että ”hautova lohikäärme valittelee, on itkuinen, ikävä, tylsä ja sietämätön”. Yorsh nimeää syntyneen ”pienokaisen” Erbrowiksi. Opetettuaan Erbrowin lentämään, he lähtevät etsimään Yorshia auttaneita Sajraa ja Monseria.
De Marin romaani korostaa lukemisen merkitystä. Yorsh huomaa tarinoiden mahdin johdattaessaan itsekeskeisen käskynhaltijan näännyttämät ihmiset kohti uutta elämää: Yorsh kutoo pakolaiset osaksi kertomaansa tarinaa ja antaa heille näin voimia kestää uuvuttavan matkan. Teoksen huumori syntyy erilaisten käsitysten yhteen törmäyksestä. Haltian, ihmisten ja lohikäärmeen erilaisten puhetapojen osoittaminen tuntui aluksi itsetarkoitukselliselta kiellellä kikkailulta, mutta se ajoi mainiosti asiansa osoittaessaan, kuinka helppoa on toisen väärinymmärtäminen ja siitä nouseva ärtymys tai pelko. Teoksessa on Gianni De Connon kaunis mustavalkokuvitus.
(Rapusanomat 2.2.2006)
Jyrki Vainonen: Perintö. Loki 2005. 258 s.
Jyrki Vainosen uusimmassa romaanissa Perintö yliluonnollinen sulautuu osaksi arkitodellisuutta. Romaanin alussa Mikael Silokäsi saa kaukaiselta sukulaiseltaan perinnöksi Pohjois-Suomessa meren rannalla sijaitsevan huvilan. Perinnön saamisen ehtona on, että Mikael perustaa Muistolaan täysihoitolan elämän kolhimille ihmisille, jotka haluavat miettiä rauhassa tulevaisuuttaan. Mikael on kyllästynyt työhönsä kaavoittajana ja hyväksyy ehdon epäröimättä. Lehti-ilmoitukseen tulleiden vastausten perusteella Mikael valitsee seitsemän ensimmäistä asukasta.
Kehyskertomuksessa kertojana toimii Mikael. Sisäkertomukset muodostuvat huvilan asukkaiden tarinoista, joissa todellisuuden rajoja venytetään raikkaalla tavalla. Mielestäni Vainosen kerronta täyttää maagisen realismin tunnusmerkit: realistisesti kuvatussa maailmassa on fantastisia piirteitä, jotka hyväksytään suuremmin ihmettelemättä luonnolliseksi osaksi arkitodellisuutta.
Usein fantasian käyttö vain korostaa teoksen realistisia piirteitä. Vainosen romaani onkin vahvasti kiinni todellisuudessa. Kilpailuyhteiskunnan kielteiset piirteet ja niiden kritiikki on ehkä vähän liiankin osoittelevaa. Seitsemästä asukkaasta viisi on miehiä, jotka kaikki ovat olleet mukana liike-elämässä, toiset kauppiaina toiset yrittäjinä. Seurueen täydentävät nuori, täydellisyyteen pyrkivä sellisti Orla ja maantiedonopettaja Maaret. Heidän elämänkohtaloistaan romaanin teemaksi nousee ihmisen riittämättömyys. Kilpailua ja kulutusta korostavan yhteiskunnan alati kasvaviin vaatimuksiin vastaaminen on lähes tuhonnut nämä ihmiset. Nuori kodinkonekauppias Toomas kiteyttää kokemuksensa yrittäjyydestä:
”Olin talutusnuorassa, mutta nuora oli ovelaa kyllä niin pitkä, että jos sitä ei kiristänyt, saattoi lieassa kulkiessaan nauttia vapauden illuusiosta, jolkutella ympäriinsä ja merkitä reviiriään.”
Pienistä yksityiskohdista kasvaa mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita. Mikaelin matka katsastamaan perintöään katkeaa, kun junan edestä joudutaan raivaamaan hirven ruho. Vähintään siinä vaiheessa, kun asukkaaksi saapuva Joonatan ja sitten myös Orla kertovat vastaavan tapauksen sattuneen heillekin, heräävät lukijan epäilykset. Itse asiassa juna joutuu pysähtymään samalla aukealla joka kerta. Romaanin lopussa arvoitus selviää, mutta riemastuttavan fantastisella tavalla. Tyypillistä maagiselle realismille onkin, että sopivasti liioittelemalla saadaan täysin normaali tilanne nyrjähtämään fantasian puolelle.
(Rapusanomat 29.12.2005)
Gunnar Staalesen: Kuolemaan asti sinun. Suom. Päivi Kivelä. Otava 2005. 383 s.
Pohjoismaista jännityskirjallisuutta käännetään runsaasti ja uusia kirjailijanimiä näyttää löytyvän jatkuvasti. Norjalaisen Gunnar Staalesenin teos on julkaistu alun perin 1970-luvun lopulla, jonne myös tapahtumat sijoittuvat. Varg Veum (varg i veum = yksinäinen susi) on akvaviittiä juova, eronnut, Bergenissä toimiva yksityisetsivä, jolla on ”pienenpienet lihakset ja suurensuuri suu”. Hän on työskennellyt aiemmin sosiaalityöntekijänä, ja se tuo oman yhteiskuntakriittisen sävynsä teokseen.
Varg Veum –sarjassa on ilmestynyt jo toistakymmentä teosta. Tässä sarjan toisessa romaanissa tarina lähtee liikkeelle, kun Veum saa asiakkaakseen kahdeksanvuotiaan Roarin. Veum hankkii nuorisojengin varastaman pyörän takaisin ja tutustuu samalla Roarin äitiin Wenche Andreseniin. Wenche antaa Veumille toimeksi periä joitain saatavia entiseltä mieheltään Jonakselta. Seuraavana päivänä Jonas murhataan Wenchen asunnossa. Veum on varma Wenchen syyttömyydestä ja alkaa tutkia murhaa. Veumin tapaamista henkilöistä useat ovat tavalla tai toisella yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneita. Staalesenin romaani onkin tyypillinen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden edustaja. Bergen miljöönä tuo oman miellyttävän värinsä tarinaan.
Katarina Mazetti: Hiljaa! Sinä olet kuollut! Suom. Liisa Laaksonen. Schildts 2005. 213 s.
Jännitysromaani Katarina Mazettilta oli yllätysveto. Mazetti on aiemmin kirjoittanut nuortenromaaneja sekä kirpaisevan hauskan rakkausromaanin Parfyymia peräkammarissa, josta on tehty elokuva teoksen alkuperäisellä nimellä Naapurihaudan kaveri. Mazettin teos sijoittuu pienelle radioasemalle Pohjois-Ruotsiin. Yksi Radio Koillisen työntekijöistä murhataan kirveellä kesken lähetyksen: ”Silminnäkijöitä ei ole, mutta korvinkuulijoita kokonaista 70 000!”
Romaanin kertojana toimii pääasiassa toimituksen harjoittelija Malla Vilhelmsson. Toisena kertojana on musiikkitoimittaja Haqvin Storfjell, jolla on mystinen kyky lukea toisten ajatuksia – ainakin satunnaisesti. Teos rakentuu Mallan sähköpostiviesteistä ystävälleen Jonakselle, hänen päiväkirjaotteistaan sekä Haqvinin mietteistä. Lisäksi joukossa on otteita uutislähetyksistä ja lehdistä. Erikoisesta rakenteestaan huolimatta Hiljaa! Sinä olet kuollut! on tyypillinen suljetun huoneen tarina, jossa kukaan ei ole voinut päästä huomaamatta murhapaikalle tai sieltä pois. Mazettin teos on hyvin tietoinen omasta lajityypistään: Christie-viitteitä on useita ja romaanin henkilöt pohtivat vanhojen dekkariklassikoiden ratkaisuja. Huumori ja yllätyksellinen loppu ovat tämän teoksen parasta antia.
Lisätietoa dekkareista:
Dekkarinetti
Ulkomaisia nykydekkarikirjailijoita 1-2
Ulkomaisia dekkariklassikoita 1-2
(Rapusanomat 15.12.2005)
Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni. Suom. Taru Nyström Abeille. Avain, 2004. 447 sivua.
Melania G. Mazzuccon teos Vita, elämäni kuvaa italialaisten siirtolaisten kohtaloita 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Yhdeksänvuotias Vita ja yksitoistavuotias Diamante saapuvat New Yorkin Ellis Islandille 13.4.1903. Heidän tarinansa muodostaa teoksen punaisen langan ja sitä koossa pitävän voiman. Teos on samalla kirjailijan oman suvun tarina, Diamante oli hänen isoisänsä.
Kotikylänsä Tufon kovia oloja unelmien Amerikkaan paenneet saavat huomata raatavansa 18-tuntisia päiviä ja silti näkevänsä nälkää. Teoksen motoksi kirjailija onkin valinnut sitaatin Alain Resnais’ltä: ”Amerikkaa ei ole olemassa. Minä tiedän sen, koska olen ollut siellä.” Vitan New York rajoittuu Prince Streetin ympäristöön, jota hallitsee Musta käsi, Mano Nera. Houstonjoen toiselle puolen italialaiset eivät ole tervetulleita. ”NO DOGS NIGGERS ITALIANS” lukee kahviloiden ikkunoissa. Diamante tuntee itsensä petetyksi, Italia ei ollutkaan sellainen sivistyksen kehto, kuin hänelle oli opetettu Tufossa. ”Italialaiset olivat kaupungin kurjin etninen vähemmistö. He olivat kurjempia kuin juutalaiset, puolalaiset, romanialaiset ja jopa neekerit.”
Teoksen mieleenpainuvimpia kohtia on Diamanten ja Vitan englanninopiskelu. Vita opettaa koulussa oppimansa sanat Diamantelle, palkaksi Vita pyytää suukkoja: ”Job, train, bed, fire, water, earth, heart, hurt, hope. Suudelma hiuksille, suudelma poskelle, nenänpäähän, käsille, kyynärtaipeeseen, kaulalle, silmäluomille, silmäripsille.”
Teoksessa liikutaan monella aikatasolla. Viime vuosisadan alun tapahtumista siirrytään kirjoittamisajankohtaan, jossa kerrotaan tekijän arkistolöydöistä. Välillä kuvataan toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Henkilöitä ei aina identifioida uuden jakson alkaessa, ja välillä joutuukin pohtimaan kenestä nyt kerrotaan ja mihin kohtaan mielessään rakentamaansa sukupuuta henkilön sijoittaisi. Vaihtelevista aikatasoista ja runsaasta henkilögalleriasta huolimatta teos pitää tiiviisti otteessaan, kiitos loistavien päähenkilöidensä. Melania G. Mazzucco sekoittaa faktaa ja fiktiota ja rakentaa aineksista huikean siirtoalaiseepoksen. Hän sai teoksestaan arvostetun Premio Strega –palkinnon 2003.
(Rapusanomat 1.12.2005)
Erik Wahlström: Tanssiva pappi. Suom. Timo Hämäläinen ja Veijo Kiuru. Schildts, 2004. 480 s.
Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat julkistetaan 17.11. Viime vuoden ehdokkaista Erik Wahlströmin Tanssiva pappi oli raikkaasti erilainen historiallinen romaani. Wahlström on kirjoittanut mukaansatempaavan romaanin Suomen kansakoulun isästä, Uno Cygnaeuksesta (1810 - 1888). Teos kuvaa Cygnaeuksen aikuiselämää aina Turussa saadusta pappisvihkimyksestä hänen kuolemaansa saakka: työskentely Viipurissa rovasti Ottelinin apulaisena, pappina Alaskan Sitkassa, vuodet Pietarissa, josta vihdoin takaisin Suomeen ja Jyväskylään perustamaan opettajaseminaaria. Kaikkien tapahtumien alkusysäykseksi Wahlström nostaa huhun, jonka mukaan Cygnaeus olisi saanut aviottoman pojan taloudenhoitajansa kanssa.
Wahlström rakentaa meille hyvin inhimillisen ja sympaattisen kuvan suurmiehestä, joka ”raivosi ja pauhasi maailman pahuudesta” yrittäessään saada molemmille sukupuolille tasa-arvoisen koululaitoksen aikaan, mutta joka oli myös tavattoman kiinnostunut kauniimmasta sukupuolesta. Kertoja toteaakin, että ”Jumala toimitti Unon maailmaan pakettina, kokonaisuutena"
Wahlströmin kerronta on vaihtelevaa ja tyyli nautittavan ironista. Sitkan intiaanien ”potlash”, juhla jossa isäntä lahjoittaa omaisuudestaan mahdollisimman paljon vieraille, saa eurooppalaiset lähetyssaarnaajat hämilleen: ”Miten voi toimia kansan kanssa, joka oli kirjaimellisesti sitä mieltä että oli autuaampi antaa kuin ottaa?” Myös Topelius, Snellman ja Lönnrot saavat inhimillisiä piirteitä Wahlströmin käsittelyssä.
Teoksen loppupuolella Uno pohtii, kuinka häntä on siunattu mielenkiintoisella elämällä: ”Koko elämänura yhtä sattumien ketjua. Siemen kylvettiin (kirjaimellisesti) erehdyksessä juhannuksen tienoilla viisikymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen oli vain pidettävä hatusta kiinni ja yritettävä roikkua mukana.”
Erik Wahlström on työskennellyt mm. Hufvudstadsbladetissa toimittajana. Teoksessaan Tanssiva pappi hän kuvaa riemastuttavasti 1800-luvun henkistä ilmapiiriä. Wahlström tönäisee suurmiehen lempeästi alas jalustaltaan ja tekee sen kaikella kunnioituksella vähättelemättä tämän saavutuksia. Tanssiva pappi on erittäin valloittava lukukokemus ja sitä voi suositella muillekin kuin historiallisen romaanin ystäville.
(Rapusanomat 10.11.2005)
Auli Mantila: Varpunen. Teos 2005. 266 s.
Auli Mantilan esikoisteoksen Varpunen päähenkilö on ”ihan tavallinen suomalainen nainen, neljäkymmentäkaksi vuotta ja siedettävässä kunnossa”. Vakuutusetsivä Inkeri Ahon elämän täyttää työ. Perheen korvaa sisar Elina, josta Inkeri on huolehtinut 17-vuotiaasta saakka.
Mantilan romaanin taustana on kaksi kollektiivisessa muistissa hyvin olevaa onnettomuutta, Estonian uppoaminen ja Myyrmannin ostoskeskuksen räjäytys, tosin tapahtumia ei nimetä. Romaani alkaa kuvauksella autolautan onnettomuuden uhrien muistotilaisuudesta, johon Inkeri osallistuu työnsä puolesta. Teoksen tarina punoutuu kuitenkin Vantaalla sijaitsevan ostoskeskuksen räjähdyksen selvittelyyn. Inkeri menettää räjähdyksessä sisarensa Elinan ja tämän myötä otteensa elämään. Inkeri on myöhästynyt tapaamisestaan Elinan kanssa, eikä voi antaa sitä itselleen anteeksi: ”Olisin niin helposti voinut vaihtaa hänen kanssaan paikkaa, minun elämäni, katsokaa sitä, miten kevyt se vaihtokauppa olisikaan ollut. Mutta hän meni, rohkea ja tumma, ja jäljelle jäi vain pelokas, vaisu, viraton. Minä myöhästyin. Ja rangaistus siitä on se, että elän.”
Inkeri tutkii varastetun Volvon räjäytystä, joka paljastuu saman henkilön tekemäksi kuin ostoskeskuksen räjäytys. Pommin tekijän, Esaksi itsensä esittelevän nuoren pojan, ja Inkerin tiet kohtaavat useita kertoja. Lukuisat tapaamiset ovat lähes epäuskottavia, mutta Mantila rakentaa hyvin tarinansa ja pitää juonen langat käsissään. Teoksen tärkeimmäksi teemaksi nousee ihmisen selviytyminen surun, toivottomuuden ja yksinäisyyden keskellä.
Mantila kuvaa henkilönsä hyvine ja huonoine puolineen ja saa heidät elämään. Henkilöhahmot ovat arkisen harmaita, mutta eivät mielenkiinnottomia. Hahmojen realistisuus ja inhimillisyys tuovat mieleen Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjat. Pommien rakentaja on nuori, yksinäinen, läheisyyttä sekä kammoava että kaipaava poika, jonka vanhemmat ovat muuttaneet ulkomaille. Hän on poika, jota ei huomata, hän on ”kuin varis tai varpunen, tai risu tai sieni”.
Mantila kirjoittaa räväkkää kieltä. Kerronnan lomaan Mantila on ripotellut vakuutuksiin liittyviä tietoja, joita hän maustaa ironisilla kommenteilla. Dialogi on luontevaa. Puhekielen käyttö keskusteluosuuksissa on pääasiassa positiivista, tosin muutamissa kohdissa olisi kaivannut tiivistämistä.
Auli Mantila on elokuvaohjaaja, jonka töitä on mm. Anja Snellmanin romaaniin perustuva Pelon maantiede. Hänen esikoisteoksensa Varpunen on erinomaisesti kirjoitettu, jännittävä ja ajankohtaisilla teemoillaan ajatuksia herättävä romaani. Toivottavasti Mantilan kirjailijan ura saa jatkoa.
(Rapusanomat 3.11.2005)