Historiallisia romaaneja

Taustaa

Historiallisen romaanin perustajana pidetään Walter Scottia (1771-1832). Hänen teoksissaan päähenkilönä on tavallinen ihminen, joka tavalla tai toisella joutuu tapahtumien polttopisteeseen. Suomalaisista kertojista tätä peruskaavaa on onnistuneimmin käyttänyt Mika Waltari. Suomessa lajin aloitti Zacharias Topelius teoksellaan Välskärin kertomuksia (1851-66), tosin Fredrika Runebergin teosta Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858) voidaan myös pitää ensimmäisenä historiallisena romaanina, sillä se oli valmis viisitoista vuotta ennen painamistaan.

Laji on lähes kaksisataavuotisen historiansa aikana saanut runsaasti kritiikkiä osakseen. Useat tutkijat ovat katsoneet, että laji joka yhdistää kaksi niin vastakkaista ominaisuutta - historiallinen totuus ja taiteellinen vapaus - kuolee omaan mahdottomuuteensa. Historiallinen romaani on osoittautunut kuitenkin yllättävän sitkeähenkiseksi. Markku Ihonen on tutkinut historiallisen romaanin eri lajityyppejä, ja hänen mukaansa 1970-luvun jälkeiseltä ajalta on havaittavissa useita rinnakkaisia suuntauksia: viihteellinen romaanityyppi (ns. pukudraama), aatehistorialliset romaanit Mika Waltarin tyyliin ja postmoderni historiallinen romaani. Ensimmäisessä tyypissä historiallinen aikakausi toimii ikään kuin kulissina päähenkilön usein romanttisille seikkailuille, osa tutkijoista nimittääkin tätä lajia historialliseksi romanssiksi. Aatehistoriallisia romaaneja ovat kirjoittaneet mm. Aulis Aarnio ja Irja Rane. Aarnio on käsitellyt kirjoissaan oikeusfilosofisia kysymyksiä. Teoksissaan Kostian pappi, Kettu ja leijona, Johannes Richterin erehdys ja Münsterin kirjuri hän on pohtinut oikean ja väärän, totuuden ja valheen, vallan ja väkivallan teemoja.

Tässä lehtisessä esitellyt teokset kuuluvat kolmanteen ryhmään eli ne edustavat postmodernia historiallista romaania. Termiä postmoderni / postmodernismi (toisinaan käytetään myös termiä jälkimoderni tai myöhäismoderni) käytetään usein huolimattomasti sitä tarkemmin määrittelemättä, niinpä monet tutkijat ovatkin olleet valmiita heittämään koko käsitteen romukoppaan. Veijo Hietala on teoksessaan Kulttuuri vaihtoi viihteelle määritellyt termit seuraavasti: Postmodernismilla tarkoitetaan esim. arkkitehtuurissa ja kirjallisuudessa ilmenevää tietoista taidesuuntausta. Postmodernilla taas viitattaisiin yleisiin taiteessa tapahtuneisiin muutoksiin, silloin yksittäinen taiteilija tai kirjailija ei välttämättä tiedosta tai tunnusta olevansa postmodernismin edustaja. Lisäksi postmoderni kuten myös termi postmodernius viittaisi 60-luvun jälkeiseen aikakauteen yleensä. Tyypillistä postmodernille historialliselle romaanille on metafiktiivisyys, itseään kommentoiva kerrontatyyli. Siinä korostetaan esityksen rakentumista, sitä millä tavoin historiallisista lähteistä rakennetaan yhtenäistä kertomusta. Postmoderni historiallinen romaani on ainakin osittain rikkonut perinteisen historiallisen romaanin tehtävät. Lainalaisuuksien ja yhtenäisen tarinan löytämisen (tai keksimisen) sijasta postmoderni historiallinen romaani esittelee meille erilaisia, keskenään jopa ristiriitaisia dokumentteja korostaen näin historian tapahtumien pirstaleisuutta ja sitä, kuinka meillä on tarve rakentaa historiasta mielekäs, merkityksellinen kokonaisuus. Teoksen kertoja voi puhutella suoraan lukijaa tai yrittää manipuloida häntä, teoksessa voi olla useita kertojia tai kertoja, jota lukijan on vaikea hahmottaa ja paikallistaa. Näin estetään lukijan samaistuminen kertomuksen henkilöihin. Näkökulmia vaihtelemalla kyseenalaistetaan myös historian yhtenäisyys ja jatkuvuus.

Postmoderni historiallinen romaani käyttää hyväkseen menneisyydestä kertovia tekstejä tulkiten niitä uudella tavalla. Se nostaa esiin lähteitä, joita on tulkittu yksipuolisesti tai jotka on haluttu hävittää kokonaan. Postmoderni historiallinen romaani usein kyseenalaistaa tulkintamme menneisyydestä ja on omalta osaltaan mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Näin teos on sidoksissa sekä kuvaamansa ajankohdan että kirjoittamisajankohdan aatteellisiin, kulttuurisiin ja poliittisiin virtauksiin - eikä edes yritä kieltää sitä.

Lajia tutkineet ovat todenneet, että koska historia on aina voittajien kirjoittamaa ja näin ollen heidän asemaansa pönkittävää, vaihtoehtoisia historioita esittämällä voidaan tuoda esiin häviäjien näkökulmia ja jopa vahvistaa syrjäytettyjen asemaa. Korostamalla sitä, kuinka lähteitä etsitään ja valikoidaan ja miten niiden avulla rakennetaan yhtenäinen tarina (postmodernissa romaanissa usein yritetään rakentaa siinä kuitenkaan onnistumatta), voidaan lukijan huomio kiinnittää vaihtoehtoisiin historioihin: häviäjien ja historian reunamille sysättyjen tarinoihin. Tässä korostuu voimakkaasti postmodernin historiallisen romaanin eettinen tehtävä. Myös perinteinen historiallinen romaani voi olla poliittisesti tai eettisesti kantaaottava, onhan esimerkiksi Kaari Utrio käsitellyt teoksissaan naisten asemaa, mutta postmoderni historiallinen romaani on tuonut uusia keinoja kerrontaan ja historiallisten henkilöiden ja tapahtumien käsittelyyn. Se on rikastuttanut lajia ja tuonut siihen terävyyttä ja särmää. 

Lars Sund: Colorado Avenue (1991, suom. 1992), 375 s.

Colorado Avenue aloittaa Sundin Pohjanmaalais-trilogian. Teossarjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Siklaxin kuntaan Etelä-Pohjanmaalla. Teoksissa liikutaan niin ajallisesti kuin paikallisesti laajalla alueella: 1800-luvulta nykypäivään ja Pohjanmaalta Amerikkaan. Ensimmäisessä osassa Hanna Näs, joka myöhemmin saa siklaxilaisilta nimen Dollari-Hanna, lähtee siirtolaiseksi Amerikkaan ja päätyy Tellurideen, Coloradoon. Teoksen loppuosassa pääosassa on jo hänen poikansa Otto, josta tulee maineikas pirtun salakuljettaja, "Pirtukuningas".

Teosten kehyskertomuksessa eletään 1990-lukua. Kertoja, Oton tyttärenpoika Carl-Johan Holm, kertoo oman sukunsa tarinaa. Tämä "ullakkoarkeologi" tutkii vanhoja lehtiartikkeleita, poliisiraportteja, valokuvia ja päiväkirjoja ja käy menneisyydessä häiritsemässä jo kuolleita sukulaisiaan - tosin vastaanotto ei aina ole kovin suopea: "Alas mennä siittä, kertoja! Ei sua kaivata tänne nuuskimahan!" Perusteellisesta selvitystyöstä huolimatta "kaikkitietävä" kertoja astuu harhaan useita kertoja. Seuraava ote antaa hyvän kuvan Sundin tyylistä: "Mutta kertoja jahtaa Pirtukuningasta. Niin, minun on pakko tunnustaa että olen kadottanut Oton. - - Kertojan muusat, Granskogin siskokset puhelinkeskuksessa, eivät kerrankin tienneet mitään. Rödskärillä Dåhli-Johan tarjosi kertojalle kahviplöröt, mutta tietoja häneltä herui yhtä huonosti; mitä kertoja muuten Otosta haluaa? - - Rödskärin tarjoilusta hiukan hutikassa kertoja hakeutuu takaisin mannermaalle. Smedsin navetassa kohtaan Oton sisaren Idan joka tuskin ennättää hätistää minut tieheni: -- Viis minä Otosta, sen minä vaan sanon, kertoja." 

Lars Sund: Puodinpitäjän poika (1998, Lanthandlerskans son 1997), 465 s.

Teossarjan seuraavassa osassa Puodinpitäjän poika toisena kertojana toimii Otto, joka kirjan alussa karkaa Carl-Johanin avustamana vaasalaisesta vanhainkodista. Otto oli saanut 20-luvulla niskaansa valheellisen murhasyytteen ja joutunut pakenemaan Amerikkaan. Hän kertoo Carl-Johanille kokemuksistaan 30-luvun Yhdysvalloissa ja Carl-Johan puolestaan kuvaa tapahtumia Suomessa. Laveasanaisen kertojan vastapelurina Otto naljailee, kyseenalaistaa Carl-Johanin tarinat ja komentaa, että "yritä nyt saatana pysyä edes suurin piirtein totuudessa".

Yhdeksi pääosanesittäjäksi teoksessa nousee Lapuan liike. Liikkeellä oli runsaasti kannattajia niin Pohjanmaan kuin itäisen Uudenmaan ruotsinkielisten joukossa. Sund kyseenalaistaa sen, että suomenruotsalaiset ovat halunneet unohtaa osallisuutensa liikkeessä. Ääriliikkeitä ja niiden kannattajia kritisoidaan erityisesti Gustavin, Oton sisaren miehen, kautta. Hänet kuvataan heikosta itsetunnosta kärsiväksi, alkoholisoituvaksi hahmoksi, jonka tie kulkee suojeluskuntalaisesta ja Lapuan liikkeen kannattajasta hengellisen herätyksen kautta hullujenhuoneelle. Teoksen groteskein kohtaus on Vihtori Kosolan haastattelu, kertoja nimittäin herättää hänet kuolleista, mutta valitettavasti hänen "resurssinsa ovat rajalliset" ja tuloksena on puoliksi mädäntynyt, jo hiukan löyhkäävä haastateltava. Postmodernin historiallisen romaanin tavoin Sundin teokset kyseenalaistavat tietomme historiasta: mikä on totta, mikä valhetta, mitä on unohdettu pois? Puodinpitäjän pojassa Gustav on haluttu pyyhkiä suvun historiasta. Myös Tohtori Öistin muisto on haluttu unohtaa; hän oli Lapuan liikkeen kiivas vastustaja, jonka kuoleman Gustav aiheuttaa kyydityksen yhteydessä. Kertoja toteaakin ironisesti: "Meillä keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla suomalaisilla ei ole mitään opittavaa siitä miten unohdetaan, sen taidon me hallitsemme täydellisesti." 

Lars Sund: Eriks bok (2003), 542 s.

Eriks Bok (2003), teossarjan kolmas osa, ilmestyy suomeksi syksyllä 2004. Teoksessa kuvataan talvisodan ja jatkosodan aikaisia tapahtumia sekä kylmän sodan aikaa. Pääosassa ovat kertojan äiti Margareta, kertojan isä Charles Holm sekä Erik Smeds, Oton ja Idan poika. Charlesin kautta kuvataan sodanjälkeisiä tapahtumia Suomessa, jälleenrakennusta ja taloudellista nousua. Erikistä tulee CIA:n sotilas ja hänen kauttaan kuvataan sodan jälkeistä aikaa Yhdysvalloissa ja Berliinissä. Kertoja on asettautunut Smedsasin saliin kirjoittamaan kertomuksensa loppuun. Häntä ympäröivät sukulaistensa muotokuvat ja haamut, eivätkä kuolleet jätä häntä hetkeksikään rauhaan vaan kommentoivat tapahtumia ja kertojan ratkaisuja. 

Erkki Ahonen: Kiviä vuoret 1965, 187 s.

Ahosen teoksessa on jo nähtävissä useita piirteitä, joista sittemmin tuli osa postmodernin historiallisen romaanin vakiovarustelua. Teoksessa liikutaan kahdella eri aikatasolla. Kehyskertomuksessa vanhus kertoo tarinaa Jeesus Nasaretilaisesta, jonka nimeä tosin ei mainita. Toinen tyypillinen piirre on anakronismit: kertoja puhuu kolmivaiheisesta ohjuksesta, suihkukoneista ja nauhureista kauan ennen niiden aikaa. Hän kertoo nähneensä maailman synnyn ja hän kuvaa myös mitä tulevaisuudessa tapahtuu: "Taivaalla oli syviä rotkoja ja pommikoneita. Pommikoneet pudottivat mahastaan mustia pakkauksia." 

Ralf Nordgren: Sellaista ei tapahtunut (1978, Det har aldrig hänt 1977), 176 s.

Nordgrenin teos oli ensimmäisiä postmodernin lajin edustajia Suomessa. Teoksessa on kyse vuoden 1918 tapahtumista Ahvenanmaalla ja kahden punavangin ampumisesta. Perusteemaksi nousee totuuden etsintä: mitä tapahtui, kuka on syyllinen? Kehyskertomuksessa tapahtuva tutkiminen ja tarinan kirjoittaminen sekoittuvat menneisyyden tapahtuminen kanssa, kun henkilöhahmot käyvät kommentoimassa kirjoittamista. Teos korostaa niin tulkintojen subjektiivisuutta kuin myös historiankirjoituksen päättymättömyyttä. Kirjan henkilöhahmot kritisoivat kertojaa useaan otteeseen: "Kuulkaapas nyt! Kirjailija! Te valehtelette. Tätä ei ole koskaan tapahtunut!" Kun kertoja toteaa kuinka hän ajautuu pois tarinasta, eräs henkilöhahmoista keskeyttää hänet: "Mutta minä en halua kuunnella sinun ajautumistasi! huutaa Ester. Ei, minä en halua kuunnella viisasteluja mistään lainopillisesta tulkinnasta. Minulle ei merkitse mitään se, voitko sinä osoittaa, että Hjalmaria voidaan pitää vastuullisena Aarren ja Edvardin murhaan. Silloin sivuutetaan monta muuta ihmistä, yksinkertaistetaan kaikki, siirretään syy pois itseltä ja sälytetään syyllisyys toisen niskoille, herrajumala, tuon jeesusjutun takia tietenkin yhden pitää olla syyllinen, yhden! Mutta niin ei koskaan ole." Esterin puheenvuoron loppu sopisi vaikka motoksi postmodernille historialliselle romaanille, sillä usein näissä teoksissa korostetaan historian moniäänisyyttä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. 

Juha Seppälä: Suomen historia 1998, 128 s.

Seppälä on käyttänyt kuvauksensa taustalla taiten historiankirjoituksesta tunnettuja tosiasioita. Mannerheim alennetaan tavallisen ihmisen tasolle. Osansa pilkkakirveestä saa myös suomen kansa, joka palvoo häntä myyttisenä sankarina. Hauskat anakronismit, viittaukset lauluihin ja kirjoihin ja muihin nykyajan ilmiöihin sitovat menneisyyden tiiviisti nykyisyyteen. Seuraavassa näyte Seppälän tyylistä, on vuosi 1944 ja puhujana siis Mannerheim: "Koko päivän olin kuin tulisilla hiilillä, ajattelin tulevaisuutta maassa jossa kansalaiset olisivat valtion ja hallituksen ja markkinavoimien orjia ja minua puistatti. Jos emme tuota tilannetta pysty estämään, niin ennemmin kuolema koko kansalle, minä ajattelin, maan kohtalo oli minun käsissäni jotka tärisivät helvetisti vielä lounaalla niin että snapsit jätettiin väliin ja juotiin pillillä smurffia koko kaartti." - - "Metodi oli vanha ja hyväksi havaittu, sama kuin vieraissa käyneellä miehellä. Kiistää piti loppuun asti, itsepintaisesti. Kun oli hävitty, sanottiin että me voitettiin. Toistettiin sitä vain loputtomiin, voitettiin voitettiin perkele, ja vähitellen ne lakkasi kyselemästä ja alkoi itsekin uskoa siihen. Me oltiin sankareita kaikki, ainakin henkiin jääneet, ja kuolleilta ei tarvinnut kantoja kysellä." 

Kristina Carlson: Maan ääreen 1999, 192 s.

Carlsonin teoksessa päähenkilö Lennart Falk on paennut tyhjyyden tunnettaan Siperiaan. Teos yhdistelee historiallisen romaanin kerrontaan salapoliisiromaanin piirteitä; eri kirjallisuuden-lajien yhdisteleminen onkin tyypillistä erityisesti postmodernille historialle romaanille. Falk makaa pahoinpideltynä vuoteenomana ja yrittää ratkaista kuka on teon takana ja syyllisen mahdollisia motiiveja. Falk kuolee vammoihinsa. Hänen lääkärinsä muistiinpanoista selviää, että Falkin pahoinpitely oli ollut täysin sattumanvarainen. Teos siis kyseenalaistaa perinteisen historiallisen romaanin tavan rakentaa yhtenäinen kokonaisuus syy-seuraus-suhteineen.

Muita teoksia:

• Keijo Siekkinen: Kuusitoistamiehinen pyramidi
• Paavo Rintala: Minä, Grünewald
• Raija Paananen: Maria Maattoman elämät

Ulkomaisia lajin "klassikoita":

• Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
• Günter Grass: Kampela
• Salman Rushdie: Keskiyön lapset
• D. M. Thomas: Valkoinen hotelli
• Angela Carter: Sirkusyöt
• E. L. Doctorow: Ragtime
• John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen

Lisätietoja kirjailijoista ja heidän teoksistaan löytyy luokasta 86. Esimerkiksi:

[Pääsivulle]

[Kehyksettömän version aloitussivulle]