Historiallinen romaani

Informaatiotyö II

10.12.2001

Tekijät:

Marita Hietasaari

Sari Oikarainen

Informaatiotutkimuksen laitos

Oulun yliopisto

 

Sisällysluettelo

1 Johdanto 

2  Mitä on historiallinen romaani?

    2.1  Kirjallisuus taiteen lajina

    2.2  Historiallisen romaanin määritelmiä

    2.3  Erot historiankirjoitukseen

 3  Historiallisen romaanin kehittyminen

    3.1  Walter Scott ja historiallisen romaanin alku

    3.2  Perusta nationalismissa

        3.2.1  Perinteisen ”topeliaanisen” romaanin piirteitä

        3.2.2  Topeliuksen jälkeinen aika

    3.3  Historiallinen romaani 40- ja 50-luvuilla

    3.4  ”Toinen” historiallinen romaani 

4  Kotimaisia kirjailijoita

    4.1  Zacharias Topelius

    4.2  Fredrika Runeberg

    4.3  Tatu Vaaskivi

    4.4  Mika Waltari

    4.5  Kaari Utrio

    4.6  Laila Hietamies 

5  Ulkomaisia kirjailijoita

    5.1  Alexander Dumas

    5.2  Umberto Eco 

6  Historiallisen romaanin tutkijoita

    6.1  Georg Lukács

    6.2  Hans Vilmar Geppert

    6.3  Suomalaisia tutkijoita

        6.3.1 Markku Ihonen

        6.3.2  Erkki Sevänen

        6.3.3  Hannu Syväoja 

7 Viitekirjasto 

Lähteet

1        Johdanto 

Historiallinen romaani on suosittu aihe kirjastoissa. Monissa kirjastoissa historialliset romaanit on luokiteltu muiden romaanien joukkoon (luokka 84.2), mutta joissakin kirjastoissa romaanit on eroteltu aihealueiden mukaan ja historialliset romaanit muodostavat oman ryhmänsä.

Historiallisen romaanin jatkuvasta suosiosta johtuen kirjastohoitajan työssä on hyvä tuntea tämä vaikeasti määriteltävä aihealue. Pidimme mielenkiintoisena haasteena tutustua siihen. Keskityimme työssämme ennen kaikkea Suomen historiallisten romaanien kehitykseen, mutta kävimme läpi myös alan yleisiä kehityslinjoja.

[Sisällysluetteloon]

2  Mitä on historiallinen romaani?

2.1  Kirjallisuus taiteen lajina

Kirjallisuus kuuluu esittäviin taiteisiin, kuten musiikki tai kuvataide. Kirjallisuus heijastaa oman aikansa kulttuuria; tyyliä, makuja ja ilmaisutapoja. Muista taiteista sen erottaa kyky esittää ja representoida jotakin. Tämä tapahtuu kielen avulla, koska sen kautta voidaan ilmaista käsitteitä. Kielen avulla tapahtuu ajattelu ja siten sen kautta voidaan ilmaista lähes kaikkia inhimillisen elämän ja kulttuurin ilmiöitä ja välittää niitä eteenpäin.

2.2  Historiallisen romaanin määritelmiä

Umberto Econ, joka on tunnettu kirjailija sekä semiootikko ja kirjallisuusteoreetikko, mukaan on kolme kaunokirjallista tapaa kertoa menneisyydestä:

A.     Romancessa menneisyys toimii pelkkänä kulissina, jonka kautta tapahtumat voidaan sijoittaa eri todellisuuteen kuin omaan aikaamme. Tyypillisiä esimerkkejä ovat Tolkienin tarinat ja goottilaiset romaanit.

B.     Historiallisissa seikkailuromaaneissa tapahtumat pyritään sijoittamaan tunnistettavissa olevaan menneisyyteen. Vaikka niiden päähenkilöt voivat olla todellisia historian hahmoja, jotka suorittavat historiankirjoituksen mukaan toimintoja, joita he ovat todellisuudessakin tehneet, ne kuvaavat myös ihmisten ajattomia tunteita ja reaktioita. Seikkailuromaanien ihmisten psykologia, mentaliteetti ja ajattelu- ja käyttäytymistavat eivät siis pyri olemaan tyypillisiä ajalleen.

C.     Historiallinen romaani puolestaan pyrkii kuvaamaan menneisyyden todellisuutta mahdollisimman tarkkaan. Usein henkilöhahmot ovat keksittyjä, mutta heidän avullaan kirjailija pyrkii auttamaan ymmärtämään kuvattua historiallista aikaa ja sen tapahtumia.

Historialliselle romaanille ei ole yhtä ja ainoaa teoreettista määritelmää. Kirjallisuudentutkijoiden mukaan niiden pitäisi sisältää kuitenkin seuraavia ominaisuuksia: 1) Aiheen tulee olla niin kaukana menneisyydessä, ettei kirjoittajalla voi olla siitä välitöntä muistitietoa. 2) Keskeisten asiatietojen ja olojen kuvauksen tulee olla sopusoinnussa historiantutkimuksen tuottaman , yleisesti tunnetun tiedon kanssa. 3) Fiktion on dominoitava historiallisia seikkoja. 4)Romaanissa on oltava historiallinen näkemys, mikä tarkoittaa sitä, että tapahtumat on suhteutettava edeltäviin ja tuleviin tapahtumiin. (Syväoja 1998, 20.)

2.3  Erot historiankirjoitukseen

Kaunokirjalliset romaanit eroavat historiankirjoituksesta kahdella tavalla. Ensinnäkin kaunokirjallisuus on fiktiivistä eli kirjailijan ei tarvitse seurata orjallisesti kuvailemansa aikakauden todellisuutta henkilöhahmoissaan ja tapahtumissaan. Usein todellisuus ja sepitetty osuus ovat kietoutuneet toisiinsa ja lukijan, joka tahtoo etsiä kaunokirjallisuudesta historiallista tietoa, on erotettava itse ne toisistaan. Toisekseen kaunokirjallisuus kuvaa aikakautta konkreettisten esimerkkien avulla eli yksittäisten henkilöitten ja heidän lähipiirinsä kautta pyritään luonnehtimaan koko aikakautta. Historiankirjoitus taas pyrkii luonnehtimaan aikakautta yleisten väitteiden kautta.

Hannu Syväojan mukaan (1998)1990- luvulla Suomessa on käyty keskustelua myös historiallisen romaanin ja historiantutkimuksen kerronnallisuudesta. Historiantutkimusta ei pidetä vakavasti otettavana tieteenä, jos se argumentoinnin sijasta antaa liian kerronnallisuuden hallita esityksiään. Ongelma voi syntyä myös toisinpäin, jos historiallisen romaanin kerronnallisuus hukkuu argumentointiin. Kuuluisan historiallisen romaanintutkijan Lukácsin mukaan historiallisen romaanin ensisijainen tehtävä ei olekaan lukijan historiantietojen lisääminen, vaan lukijan historiallisen tietoisuuden herättäminen ja vahvistaminen.

[Sisällysluetteloon]

3.  Historiallisen romaanin kehittyminen

Historiallinen romaani on eri aikoina palvellut eri tarkoituksia. Tukijat ovat jaotelleet historiallisen romaanin kehitysvaiheita eri tavoin. Georg Lukács erottaa kehityksessä kaksi vaihetta: klassisen (Walter Scottista Honoré de Balzaciin) ja dekadenttisen, joka lähtee Gustave Flaubertista. Myös Hans Vilmar Geppert jakaa historiallisen romaanin kehitysvaiheet kahteen osaan: konventionaaliseen, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat, ja ns. ”toiseen” historialliseen romaaniin, jolle on tyypillistä korostaa historian ja fiktion eroa ja kyseenalaistaa tietämyksemme menneestä.

3.1  Walter Scott ja historiallisen romaanin alku

Walter Scottia (1771-1832) pidetään historiallisen romaanin perustajana. Omien sanojensa mukaan hän pyrki kirjassaan Waverley (1814) välittämään tuleville sukupolville jonkinlaisen käsityksen sen esi-isien tavoista ja menneistä ajattelu- ja tuntemistavoista, jotka olivat yhteydessä silloisiin historiallisiin oloihin. Romaaninsa kirjoittamisen aikoihin hänen kotiseutunsa Skotlanti oli kokenut rajuja historiallisia muutoksia, joitten myötä ihmiset olivat menettäneet kosketuksensa esi-isien tapoihin. Hän oli kiinnostunut kuvaamaan ihmisten luonteita ja ihmissydämen intohimoja oman aikansa lakien ja tapojen värittämänä.

Tunnetun historiallisen romaanin tutkijan Georg Lukácsin mukaan Walter Scottin romaani on hyvä esimerkki klassisesta historiallisen romaanin tyypistä. Menneisyys ei toimi pelkkänä kulissina, vaan historiaa kuvataan pääosin fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta, jotka toimivat historiallisen tilanteen määrääminä.

Seuraavan linkin takaa löytyy lisätietoja Walter Scottista:

http://www.kirjasto.sci.fi/wscott.htm

3.2  Perusta nationalismissa

Euroopan vanhoista kansakunnista alkunsa saanut ajatus nationalismista alkoi vaikuttamaan Suomessa 1800-luvulla. Liike sai kannattajansa aluksi harvasta ruotsinkielisestä yläluokasta ja yliopiston ja hallinnon piiristä. Tärkeäksi tekijäksi siinä nousi kansankieli ja talonpoikaisen perinteen kunnioittaminen kansallisena perintönä. Pohjansa liike sai 1700-luvun fennofiileiltä, jotka olivat jo silloin alkaneet tutkimaan suomalaista historiaa, kieltä ja kansanperinnettä

Suomen joutuminen Venäjän valtaan 1809, lisäsi suomen kielen asemaa suosiessaan autonomian alussa suomen kieltä ja kansallisia pyrkimyksiä. Venäjän keskushallinnon tavoitteena oli näin vieraannuttaa Suomi entisestä emämaastaan. Ruotsin kielen asema säilyi kuitenkin kauan vahvana. Autonomian aikana luotiin kuitenkin mahdollisuus suomalaisen kansakunnan synnylle. Kielellisen ja kulttuurisen identiteetin rakentamisen kautta haluttiin luoda yhtenäinen, suomalainen kansakunta.

3.2.1  Perinteisen ”topeliaanisen” romaanin piirteitä

Tutkituin historiallisen romaanin kirjoittajista Suomessa on Topelius. Hänen on uskottu vaikuttaneen suuresti lajin myöhempään kehittymiseen maassamme. Topeliuksen ajan katsotaan käsittävän vuodet 1845-93. Silloin vaikuttaneiden historiallisten kirjailijoiden voidaan katsoa kuuluneen alansa ”ensimmäiseen sukupolveen”. Topeliaaniselle romaanille tunnusomaisia piirteitä olivat isänmaallisten tunteiden liittäminen suomalaiseen maisemaan, isänmaallisen velvollisuuden korostaminen ja uskonnon merkityksen korostaminen ihmisen kasvattamisessa. Koska Topelius kirjoitti itse ruotsin kielellä, hän ei ollut täysin fennomaani, mutta tuki heitä ajoittain sekä jakoi samoja käsityksiä Suomen asemasta. Kaksikielisyys ei ollut hänen mukaansa kansallisvaltion muodostumisen eikä yhtenäisyyden este. Kansallisuus perustui hänen mukaansa luonnonoloihin ja yhteiseen historiaan. Kaikki Suomen rajojen sisäpuolella asuvat ja sen synnyinmaakseen tunnustavat olivat hänen mukaansa suomalaisia.

3.2.2  Topeliuksen jälkeinen aika

Topeliuksen jälkeen seurasi aika, jolloin Suomessa ilmestyi hyvin vähän historiallisia romaaneja, kunnes 1890-luvulla voimakas venäläistämiskausi aikaansai niiden uuden nousukauden. Historiallisten romaanien kautta puolustettiin voimakkaasti suomalaisuutta. Tätä kautta voidaan kutsua myös toisen sukupolven ajaksi. Heidän romaaninsa ja kertomuksensa ilmestyivät vuosina 1894 ja 1917. Itsenäistymisen jälkeen historiallisella romaanilla oli tehtävänään tukea uutta kansallista ideologiaa: suomalaisten sankaruus, venäläisten halveksunta ja Suur-Suomi –haaveet olivat tyypillisiä aiheita. Kirjallisuuden lajina se oli varsin suosittu maailmansotien välisenä aikana, Markku Ihonen mainitseekin 30-luvun historiallisen romaanin kultakautena (Ihonen 1993, 462).

3.3  Historiallinen romaani 40- ja 50-luvuilla

Historiallisessa romaanissa tapahtuneisiin muutoksiin vaikutti voimakkaasti II maailmansota. Sodan jälkeen se menetti sillä kirjallisuudenlajien joukossa olleen valta-aseman lyriikalle ja sotaromaaneille. Markku Ihonen (1993) toteaa artikkelissaan ’Historia, historiankirjoitus ja historiallinen romaani Suomessa’ sodan päättymisen merkinneen ”suurta maailmankatsomuksellista murrosta, eräänlaista arvojen inflaatiota”. Sodan lopputulos merkitsi iskua myös nationalistiselle, kansallista identiteettiä rakentavalle historialliselle romaanille. Kansallisesta idealismista luovuttiin ja teosten aiheet haettiin kauempaa niin ajallisesti kuin paikallisestikin: Tatu Vaaskiven Yksinvaltias (1942) kertoo Rooman keisari Tiberiuksesta,  Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen  (1945) ajoittuu vielä kauemmas menneisyyteen, 1300-luvun Egyptiin ennen ajanlaskumme alkua.

Tatu Vaaskiven teokselle on tyypillistä biografinen muoto ja oman ajan ongelmien peilautuminen historialliseen aikaan.  Vaaskiven teoksessa historialliset analogiat ovat tahallisia, hän on itse kertonut valinneensa keisari Tiberiuksen kuvauksensa kohteeksi koska tämä oli ”Stalin ennen Stalinia, korotettuna kymmenenteen potenssiin!” (Ihonen 1999, 127). Toinen merkittävä uusi piirre oli psykologisten teorioiden käyttö henkilökuvauksessa: historian suurmiehiä ei kuvattu enää pelkästään uljaiksi sankareiksi, vaan kuvauksen kohteeksi nousivat yleisinhimilliset teemat ja henkilön yksityinen minä.

Myös Mika Waltarin Sinuhessa osa tutkijoista  näkee toisen maailmansodan tapahtumien kuvauksen: toiset jopa yhdistävät teoksen heetit saksalaisiin ja Babylonian Neuvostoliittoon, toiset eivät näe aivan näin yksityiskohtaista analogisuutta, mutta useiden mielestä Sinuhen usein toistama resignoitunut lausahdus ”Niin on aina ollut ja niin on aina oleva” kertoo sodan jälkeisestä pessimismistä. Historiallisen romaanin analogisuudesta Liisi Huhtala huomauttaa, että se perustuu ”joko kirjailijan tiedettyyn intentioon tai tietyn sukupolven kokemuksen yhteisyyteen” (Huhtala 1984). Toisin sanoen eri kulttuurisessa tai ajallisessa kehyksessä teosta lukevat eivät välttämättä löydä tällaisia yhtäläisyyksiä.

Tekniikkaa, jossa minäkertoja pääsee asemansa puolesta seuraamaan merkittäviä historiallisia tapahtumia ja liikkumaan eri paikoissa ja eri yhteiskuntaluokissa Liisi Huhtala on nimittänyt lakeija-ratkaisuksi. Mika Waltarin lisäksi mm. Aarne Haapakosken Purppurantekijöissä (1951) ja Eila Pennasen  Valon lapsissa (1958) käytetään tätä ratkaisua.  K. V. Kaukovallan vuonna 1944 ilmestynyt teos Keisarin varjo on puolestaan lähempänä Vaaskiven Yksinvaltiasta. Siinäkin liikutaan Rooman keisariajalla, kuvauksen kohteena on keisari Tiberiuksen ja hänen sotapäällikkönsä Germanicuksen välinen jännite. Teos ei kuitenkaan yllä taiteellisesti Vaaskiven Yksinvaltiaan tasolle, sillä sitä rasittavat kielen kömpelyys ja dialogin epäluontevuus. Helvi Hämäläisen Suden kunnia ilmestyi vuonna 1962. Teoksen päähenkilönä on Rooman legioonan upseeri, joka tuntee joutuvansa ristiriitaiseen tilanteeseen juutalaisuutensa vuoksi. Tekijä itse on viitannut teoksen analogisuuteen kertomalla, että teokseen on heijastunut sodan jälkeisen ajan ahdistus ja epävarmuus. Kansallisiin aiheisiin palattiin 60-lvulla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian myötä.

3.4  ”Toinen” historiallinen romaani

Hans Vilmar Geppert kehitteli klassisen, konventionaalisen historiallisen romaanin rinnalle teoriaa ns. ”toisesta” historiallisesta romaanista. Kun perinteisessä historiallisessa romaanissa pyritään peittämään historian ja fiktion välinen kuilu, Geppertin toisessa historiallisessa romaanissa fiktion ja faktan välinen vastakkaisuus tuodaan korostetusti esiin. Nämä teokset eivät yritäkään luoda illuusiota yhtenäisestä historiallisesta jatkumosta. Sen sijaan teoksissa korostetaan historiallisen todellisuuden fiktiivisyyttä:  meidän tulkintamme historiallisista tapahtumista ja jäänteistä ovat subjektiivisia. Lukija pyritään saattamaan tietoiseksi erilaisten tulkintojen ja totuuksien mahdollisuudesta.

Liisa Saariluoma korostaa artikkelissaan ’Fiktiivisyys ja historiallisuus historiallisessa romaanissa’ sitä, että Geppertin mainitsema hiatus eli katkos ei viittaa historiallisen ja taiteellisen esitystavan vastakkaisuuteen, vaan kyseessä on nimenomaan historiallisten faktojen ja niistä tehtyjen kokonaisesitykseen pyrkivien tulkintojen välinen kuilu (1986, 16). Saariluoma kritisoi Geppertin teoriaa siitä, että se ei ota huomioon romaanin yleistä kehitystä, jota vasten historiallisen romaanin muuttuminenkin olisi nähtävä.

            Ralf Nordgren

Suomessa Ralf Nordgren oli yksi ensimmäisiä lajin uudistajia 70-luvulla. Teos Det har aldrig hänt (1977, Sellaista ei tapahtunut 1978) kuvaa kansalaissodan aikaisia tapahtumia Ahvenanmaalla. Totuuden etsintä muodostuu yhdeksi kirjan teemoista: kehyskertomuksessa tapahtuva tutkiminen ja kirjoittaminen limittyvät kuvattavien tapahtumien kanssa, eikä ristiriitaisten ”todistajanlausuntojen” joukosta ole helppo poimia sitä yhtä ja ainoaa oikeaa totuutta. Teos korostaa niin tulkintojen subjektiivisuutta kuin myös sitä, että historiankirjoitus on päättymätön prosessi.

            Lars Sund

 (--)ainoa mahdollisuutemme pyrkiä ymmärtämään menneisyyttä on yrittää tulkita ja parhaassa tapauksessa rekonstruoida tapahtunut. Historiankirjoitus on riippuvainen siitä materiaalista joka tulkitsijalla on käytettävissä, hänen tiedoistaan ja ennakkoluuloistaan eikä vähiten siitä ajasta jossa hän sattuu elämään. Me kirjoitamme historiaa yhtä hyvin päästäksemme perille omasta ajastamme kuin yrittääksemme ymmärtää menneisyyttä.

(Lars Sund, Puodinpitäjän poika 1998, 82.)

Lars Sundin Colorado Avenue (1991, suom. Colorado Avenue, 1992) ja Lanthandlerskans son  (1997, suom. Puodinpitäjän poika, 1998) jatkoivat Nordgrenin viitoittamaa linjaa. Teoksen kehyskertomuksessa kertoja tutkii oman sukunsa vaiheita aina 1800-luvulta talvisodan syttymispäivään. Teosten aiheina ovat Amerikan siirtolaisuuden ja kansalaissodan lisäksi kieltolain aika, oikeistolaisuuden nousu ja Lapuan liike. Kertoja on veijari, joka vierailee menneisyydessä haastattelemassa sukulaisiaan, tutkii poliisiraportteja ja vanhoja päiväkirjoja ja yrittää selvittää mitä todella tapahtui. Mutta hyvistä lähteistä huolimatta kertoja tekee vääriä johtopäätöksiä – kertoja vertaakin historiankirjoitusta osuvasti vanhan talon entisöintiin:

Entisöinnin tulos on aina väistämättä rekonstruktio. Se voi olla enemmän tai vähemmän uskollinen alkuperäiselle, mutta uutta puuta on yhtä kaikki käytettävä niiden aukkojen paikkaamiseen, jotka ovat syntyneet lahonneen ja iäksi kadonneen tilalle. (Lars Sund, Puodinpitäjän poika 1998, 269.)

Nämä kaksi teosta muodostavat pohjanmaalaistrilogian, johon Sund parhaillaan kirjoittaa kolmatta osaa. Molemmat teokset olivat ilmestyessään Finlandia-ehdokkaina ja ne ovat niittäneet menestystä myös näyttämöversioina. Seuraavan linkin takaa löytyy lyhyt esittely Sundista ja hänen läpimurtoteoksestaan Colorado avenue:

http://haku.satakirjaa.fi

Keijo Siekkinen on teoksessaan Kuusitoistamiehinen pyramidi (1981) kokeillut uusia kertojaratkaisuja ja historian tapahtumien parodiointia. Myös Jorma Ojaharjun Valkoinen kaupunki (1976) poikkeaa perinteisestä kerronnasta sekoittamalla taitavasti faktaa ja fiktiota. Hänen teoksistaan voi löytää ironisia viittauksia kirjoittamisajankohtaan, mikä on hyvin tavallista ”toisen” historiallisen romaanin edustajilla.

1970-luvulta lähtien historiallisen romaanin kehityksessä voi nähdä useita toisistaan poikkeavia linjoja. Toisaalta kuvaan astuu viihteellisyys, jolle tyypillisinä piirteinä Ihonen mainitsee vetävän seikkailujuonen, tyypitellyt henkilöhahmot ja rakkausromantiikan (1999, 131). 1990-luvulla on nähty myös Vaaskivi-Waltari -linjan elpymistä sellaisten teosten kuin Tiina Kailan Brunon ja Paavo Rintalan Minä, Grünewaldin myötä.

Niin Liisi Huhtala kuin Markku Ihonenkin huomauttavat, että Suomessa on kuitenkin varsin vähän harrastettu uudenlaista historiallista romaania.  Ihonen kommentoi tätä artikkelissaan  ’Historia, historiankirjoitus ja historiallinen romaani Suomessa’ seuraavasti (1993, 463) ”Ilmeisesti omia rajoituksiaan pohdiskeleva, vaihtelevia tekstistrategioita käyttävä ja historiallisen totuuden suhteellistava historiallisen romaanin tyyppi kuitenkin yhä vierastuttaa kansaa, joka rakastaa oikeita kertomuksia ja jolle suhde omaan kansalliseen identiteettiin on yhä poikkeuksellisen pieteettinen.”

[Sisällysluetteloon]

4  Kotimaisia kirjailijoita

Markku Ihosen mukaan Suomessa lajin aloitti Zacharias Topelius Välskärin kertomuksillaan (1851-66). Liisi Huhtala huomauttaa artikkelissaan ’Historiallinen romaani’, että ensimmäisenä historiallisen romaanin edustajana voidaan pitää Fredrika Runebergin teosta Fru Catharina Boije och hennes döttrar (Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä) vuodelta 1858, sillä teos oli ollut valmiina jo 15 vuotta ennen painamistaan. Ensimmäisenä suomenkielinen historiallinen romaani oli Evald Ferdinand Jahnssonin Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa (1884).

4.1  Zacharias Topelius

Walter Scott vaikutti suuresti pohjoismaisen historiallisen romaanin syntyyn. Runebergien isännöimässä kuuluisassa Lauantaiseurassa hänestä keskusteltiin paljon. Nuoren Zacharias Topeliuksen (1818-1898) sanotaan ottaneen osaa näihin keskusteluihin. Hänet tunnetaan parhaiten kirjailijan urastaan, mutta hän oli myös lehtimies ja historiantutkija. Scottin tuotannon lisäksi hän sai vaikutteita Friedrich Hegelin tuotannosta. Hegeliläisyyttä hänen romaaneissaan on suhde kansaan. Aatelin ja rahvaan välisessä yhteiskunnallisessa kilpailussa kertoja asettuu talonpoikien puolelle. Uusi kansakunta syntyy säätyjen kilpailun ja yhtymisen kautta. Topelius katsoi ettei Suomella ollut historiaa kansakuntana ennen vuotta 1809. Autonomian kautta saavutetulla itsenäisyydellä oli merkityksensä. Kuten Hegel, hän uskoi kaikella olevan tarkoituksen: Suomen kansan liittymisellä maailmanhistoriaan oli ollut Jumalan johdatus. Itsenäisyyden lisäksi Suomen kansan päämääränä oli oleva nousu länsimaisten sivilisaatioiden tasalle.

Miltei kaikki Topeliuksen historialliset romaanit ja novellit ilmestyivät aluksi sanomalehdissä, tavallisimmin Helsingfors Tidningarissa. Lisäksi hän kirjoitti muutamia kertomuksia ja satuja. Hänen ensimmäinen historiallinen romaaninsa oli Välskärin kertomuksia, josta topeliaanisten romaanien katsotaan saaneen alkunsa.

Seuraavan linkin takaa löytyy lisätietoja Zacharias Topeliuksesta.

http://www.helsinki.fi/kasv/nokol/topelius.html

4.2  Fredrika Runeberg

 Fredrika Runebergia (1807-1879) pidetään suomalaisen historiallisen romaanin aloittajana, koska hän oli aloittanut teoksensa Fru Catharina Boije och hennes döttrar kirjoittamisen jo 1840-luvun alussa. Teos ilmestyi 1858. Hänen toinen teoksensa oli Sigrid Liljeholm (1862). Molemmissa teoksissa käsiteltiin naisten asemaa ja rooleja vastakohtien kautta. Fredrika Runebergia on pidetty naisasialiikkeen tärkeimpänä uranuurtajana Suomessa.

Linkki Fredrika Runebergiin:

http://www.compuline.fi/ComDocs/Suomi/uushlp/html/fin-3drb.htm

4.3  Tatu Vaaskivi

Tatu Vaaskivi (1912-1942) aloitti uransa Kaleva-lehden toimittajana. Hän jatkoi useiden, aikansa tunnettujen lehtien kriitikkona. Valtaosa hänen tuotannostaan onkin kulttuurikriittistä esseistiikkaa. Toisen maailmansodan aikana hän loi uuden historiallisen romaanin tyypin, jossa sanouduttiin irti topeliaanisesta historiallisesta romaanista ja sen kansallisista tehtävistä. Vuonna 1942 ilmestynyt Yksinvaltias, sijoittui Rooman keisariaikaan. Mallina Vaaskivelle toimivat Emil Ludwig ja Stefan Zweig,  jotka psykologisoivat ja arkistivat historian suurhenkilöitä. Vaaskivi pyrki saksalaiskirjailijoiden mallin mukaan rakentamaan yhteyksiä kuvailemansa ajan ja romaanin kirjoitusajan välillä. Hänen tuotantonsa jäi varsin suppeaksi, koska hän kuoli sodan aikana.

Teoksia:

Loistava Armfelt 1938

Suljetut vaunut: Kustaa Mauri Armfelt 1938

Yksinvaltias 1-2 1942

Pyhä kevät 1943

4.4  Mika Waltari

Mika Waltari (1908-1979) on sodan jälkeisen Suomen kenties tunnetuimpia kirjailijoita maailmanlaajuisesti. Hän jatkoi romaanillaan Sinuhe egyptiläinen (1945) Vaaskiven viitoittamaa linjaa, jossa historiallinen romaani sanoutui irti Suomen historiasta. Historiallisten romaanien lisäksi hän kirjoitti muun muassa kuunnelmia, sarjakuvia ja näytelmiä. Hän myös suomensi ja toimitti useita kirjoja.

Historiallisia romaaneja:

Sinuhe Egyptiläinen 1945

Mikael karvajalka 1948

Mikael Hakim 1949

Johannes Angelos 1952

Nuori  Johannes 1981

Valtakunnan salaisuus 1959

Ihmiskunnan viholliset 1964

Mika Waltarin elämästä ja teoksista kertovia sivuja:

http://waltari.lasipalatsi.fi

Samalta sivulta pääsee erinomaiseen teosluetteloon:

http://waltari.lasipalatsi.fi/tuotanto.html

Seuraavan linkin takaa löytyy koulukanavan hauska esittely  Sinuhesta sen henkilöistä, jumalista ja tapahtumista: http://www.koulukanava.fi/aidinkieli/kirjallisuus/sinuhe/index.htm

4.5  Kaari Utrio

Kaari Utrio (1942- ) on tullut kuuluisaksi keskiajan naiskulttuuria käsittelevistä romaaneistaan. Hän yhdistää perinteiseen historialliseen romaaniin uuden, kansainvälisen naisviihdekirjallisuuden aineksia. Historiallisten yksityiskohtien seuraaminen on tarkkaa, mutta päähenkilöt ovat kuitenkin moderneja yksilöitä ristiriitoineen. Historiallisten romaanien lisäksi Utrio on kirjoittanut tietoteoksia naisen ja perheen historiasta.

Seuraavan linkin kautta löytyy Kaari Utrion esittely:

http://www.amanita.fi/kaari/kaari.html

4.6  Laila Hietamies

Laila Hietamies ( 1938 - ) käsittelee kirjoissaan Suomen lähimenneisyyttä karjalaisesta näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat lisäksi kaukomaille ja tsaarien ajan Venäjälle. Päähenkilöinä hänellä on usein vahvat naiset, joiden tarinaa tukee ja kehystää sidos historiaan, jota tarpeen mukaan myös dramatisoidaan. Historian kautta tarkastellaan kahleista vapautumista, rajojen ylittämisen mahdollisuuksia ja suvaitsevuuden merkitystä. Kirjojen lisäksi hän on tehnyt myös näytelmiä.

Seuraavan linkin takaa löytyy lyhyt esittely Laila Hietamiehestä, hänen teoksistaan ja hänen saamistaan palkinnoista:

http://www.otava.fi/Laila Hietamies

[Sisällysluetteloon]

5  Ulkomaisia kirjailijoita 

5.1  Alexander Dumas

Alexander Dumas (1802-1870) oli ranskalainen kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten myöhempää Ranskan historiaa käsittelevistä romaaneistaan, kuten Kolme muskettisoturia (1844), mutta myös antiikin historia ja raamatunhistoria olivat hänen aihepiirejään. Historiaa käsittelevien kirjojen lisäksi hän tuotti myös näytelmiä. Hänen muita kuuluisia teoksiaan ovat muun muassa Monte Criston Kreivi (1844-45) ja Musta tulppaani (1850). Suomeksi hänen historiallisia romaanejaan on julkaistu 33 teoksen sarja vuosien 1917-51 välisenä aikana.

Lisätietoa Dumasista:

http://www.kirjasto.sci.fi/adumas1.htm

5.2  Umberto Eco

Umberto Eco (s. 1932) on semioottisen poetiikan kehittäjä, mutta suuri yleisö tuntee hänet varmasti paremmin  Ruusun nimi –teoksen kirjoittajana. Teosta voi kuvailla sanoilla historiallinen salapoliisiromaani, mutta se kertoo vain murto-osan kirjan teemoista. Romaani sijoittuu myöhäiskeskiaikaan vuodelle 1327 pohjoisitalialaiseen luostariin. Romaanin fiktiivinen päähenkilö William Baskerville ja hänen watsoninaan toimiva  munkki Adson selvittävät luostarissa tapahtuvia murhia. Teoksessa viitataan lukuisiin tuona aikana tunnettuihin merkittäviin henkilöihin kuten Tuomas Akvinolaiseen, Roger Baconiin ja Vilhelm Occamilaiseen. Teoksen suurta suosiota on selitetty sillä, että ”naiivit” lukijat voivat lukea sitä jännittävänä salapoliisiromaanina kun taas kriittisemmille lukijoille tarjotaan useampia lukemisen tasoja.

Intertekstuaalisia viitteitä etsivälle lukijalle teos on varsinainen aarreaitta. Eco tuntee hyvin keskiaikaiset lähteet ja on kertonut siteeranneensa suoraan näitä lähteitä vapaasti yhdistellen. Hän on myös sanonut, että Ruusun nimi on historiallinen romaani nimenomaan siksi, että  kaiken sen, mitä fiktiiviset henkilöt  romaanissa sanovat, oli pakko tulla sanotuksi kuvattuna aikana.

Umberto Econ teos on lähempänä Geppertin ”toista” historiallista romaania kuin klassista mallia. Tosin Liisa Saariluoma on artikkelissaan ’Historia ilman struktuuria. Umberto Econ Ruusun nimi historiallisena romaanina’ löytänyt myös eroja. Ensinnäkin Econ teoksessa juoni on riippumaton romaanin historiallisesta tapahtumaympäristöstä. Eco on itse (ehkä hiukan ironisesti) sanonut valinneensa salapoliisijuonen, koska se on ”metafyysisin ja filosofisin” ja niin salapoliisitarina kuin filosofiakin yrittävät vastata samaan kysymykseen: kuka on syyllinen?  Toinen ero Geppertin teoriaan tulee siinä, että Eco ei yritäkään muodostaa kokonaiskonstruktiota historiallisesta todellisuudesta. Menneisyydestä meillä on jäljellä nimiä ja usein fragmentaarisia kirjoituksia ja sellaisena tekijä haluaa meille menneisyyden välittää. Umberto Econ vuonna 1988 ilmestynyt Foucault’n heiluri jatkoi Ruusun nimeen –teoksen linjaa.

Yleisesittely Umberto Ecosta ja hänen tuotannostaan:

http://www.kirjasto.sci.fi/ueco.htm

Uutta kokeellista kirjallisuutta esitteleviltä The Libyrinth -sivuilta löytyy Umberto Econ elämäkerta, teoksien esittely, kysymyksiä Ecosta, linkkejä Econ kirjoittamiin juttuihin jne.

http://www.themodernword.com/eco/

 [Sisällysluetteloon]

6  Historiallisen romaanin tutkijoita 

6.1  Georg Lukács

Unkarilainen Georg Lukács (1885-1971) on paitsi tunnettu marxismin tutkija myös merkittävä estetiikan ja kirjallisuustieteen tutkija. Vuosina 1937-38 julkaistua teosta Der historische Roman pidetään historiallisen romaanin teorian klassikkona. Teos edustaa marxilaista realisminteoriaa ja sen mukaan yhteiskunnan taloudellisissa rakenteissa, luokkien voimasuhteissa ja työnjaossa tapahtuneet muutokset heijastuvat myös historialliseen romaaniin – Lukács liittääkin historiallisen romaanin osaksi romaanissa 1800-luvulla tapahtunutta yleistä kehitystä.  Lukácsin mukaan historiallinen romaani kuvaa menneisyyden tapahtumia nykyhetken esihistoriana lineaarisesti,  niin että samalla kun se kertoo miksi nykyhetki on sellainen kuin on, se myös osoittaa mihin suuntaan ollaan menossa.

Historiallisen romaanin synnyn edellytyksenä on Georg Lukácsin mukaan yleisen historiatietoisuuden kasvu, joka oli seurausta Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonin sodista. Walter Scottin teokset saavat hänen tutkimuksessaan merkittävän roolin. Teorian mukaan  klassisen historiallisen romaanin ominaisuuksiin  kuuluvat mm. seuraavat seikat:

• menneisyys ei ole pelkkä kulissi tapahtumille
• pääosassa ei ole historian merkkihenkilöitä, vaan tapahtumia kuvataan fiktiivisten henkilöiden kokemusten kautta – näiden henkilöiden kohtaloissa tulevat näkyviin aikakauden keskeiset tendenssit
• fiktion ja historian välinen hiatus eli katkos ei tule näkyviin vaan se peitetään mahdollisimman tarkasti ja pyritään luomaan yhtenäinen illuusio

Historiallinen romaani rappeutui Lukácsin mielestä 1800-luvun puolivälin jälkeen. Yhteys nykyisyyteen katkesi ja siitä tuli pakoa menneisyyteen ja samalla pakoa oman ajan ongelmista, menneitten aikojan ja paikkojen eksotiikkaa.

Yleisesittely Lukácsista:

http://www.kirjasto.sci.fi/lukacs.htm

Hyvä elämäkerta ja yleistietoa teoksista ja marxilaisesta teoriasta:

http://marxists.org/archive/lukacs/

Seuraavalta sivulta löytyy lyhyt suomenkielinen esittely Lukácsista:

http://www.yle.fi/vielayksiasia/vastaajat/georg_lukacs.html

6.2  Hans Vilmar Geppert

Saksalainen Hans Vilmar Geppert  on toiminut  Augsburgin yliopistossa uudemman saksalaisen kirjallisuuden ja vertailevan kirjallisuustieteen opettajana. Vuonna 1976 Hän julkaisi historiallista romaania käsittelevän teoksen Der ”andere” historische Roman,  jossa hän kehittelee uudenlaista historiallisen romaanin määritelmää. Kun perinteisessä historiallisessa romaanissa pyritään peittämään faktuaalisen ja fiktiivisen  välinen kuilu, niin ns. toisessa historiallisessa romaanissa tuota eroa korostetaan ja lukijalle ei pyritäkään tarjoamaan yhtenäistä illuusiota menneestä ajasta – Geppert nimittääkin lajia ”epäjatkuvaksi”. Toinen historiallinen romaani osoittaa lukijalle, että historia on meidän oma konstruktiomme: historia on annettu meille vain tekstien ja erilaisten jäänteiden muodossa ja meidän tulkintamme niistä ovat aina subjektiivisia. Geppert onkin arvostellut Georg Lukácsia siitä, että tämä ottaa kuvattavan historiallisen todellisuuden annettuna eikä problematisoi sitä. Historiallista romaania käsittelee myös Geppertin uusin, valmisteilla oleva teos Der historische Roman. Traditionen, Strukturen, Vergleiche, jonka pitäisi ilmestyä vuonna 2002.

6.3  Suomalaisia tutkijoita

Historiallista romaania on Suomessa tutkittu vielä suhteellisen vähän, osa syynä tähän lienee alueen laajuus ja heterogeenisyys, määritelmän alle kun saadaan mahtumaan toisistaan hyvinkin poikkeavia teoksia – ”Sodasta ja rauhasta kioskiromaaneihin” kuten Liisi Huhtala huomauttaa artikkelissaan ’Historiallinen romaani’ (1984, 301). Seuraavassa on esitelty joitakin suomalaisia historiallisen romaanin tutkijoita (katso myös kohta 7 Viitekirjasto).

6.3.1 Markku Ihonen

Markku Ihonen, FT, (s. 1960) toimii Tampereen Yliopistossa Suomen kirjallisuuden yliassistenttina. Hänen väitöskirjansa käsitteli Tatu Vaaskiveä suomalaisen historiallisen romaanin uudistajana toisen maailmansodan aikana. Hän on pitänyt myös luentosarjan 1990-luvun historiallisesta romaanista ja julkaissut lukuisia artikkeleita aiheeseen liittyen. Hänellä on erinomaiset verkkosivut, jotka löytyvät osoitteesta:

http://www.uta.fi/~tlmaih/

Samalta sivulta löytyy linkki Ihosen julkaisuihin ja esitelmiin, joukossa erityisesti historialliseen romaaniin keskittyviä julkaisuja, arvosteluja jne. 

http://www.uta.fi/~tlmaih/julkaisu.htm 

Historia, historiankirjoitus ja historiallinen romaani Suomessa (Julkaistu Kanava 7/1993)

6.3.2  Erkki Sevänen

Erkki Sevänen  toimii Joensuun yliopistossa kirjallisuuden professorina. Kiinnostuksen kohteita ovat mm taide- ja kirjallisuussosiologia, taide- ja kirjallisuusteoria ja nationalismi. Hän on kirjoittanut mm. Georg Lukácsia käsittelevän Taide modernissa maailmassa. Taiteensosiologisia teorioita Georg Lukácsista Fredrik Jamesoniin (1991). Georg Lukácsin marxilaiseen realisminteoriaan perustuvaa historiallisen romaanin tutkimusta Sevänen on käsitellyt artikkelissa  ’Georg Lukács, historiallinen romaani ja realisminteoria’, joka löytyy teoksesta Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon (1986).

6.3.3  Hannu Syväoja

Hannu Syväoja  (s. 1933) on käsitellyt historiallista romaania niin pro-gradussaan kuin lisensiaattityössään. Väitöskirjassaan ”Suomen tulevaisuuden näen”. Nationalistinen traditio autonomian ajan historiallisessa romaanissa ja novellissa (1998) hän on tutkinut miten historiallisesta proosaepiikasta tuli nationalististen ajatusten välittäjä. Hänen väitöskirjansa on ilmestynyt sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia (694).

 [Sisällysluetteloon]

7 Viitekirjasto

Suurimman osan www-linkeistä olemme laittaneet asianomaisiin kohtiin tekstin joukkoon, mutta tässä vielä joitain mielenkiintoisia linkkejä ja teoksia asiasta ja asian vierestä:

Iira-Maria Ullgren on tehnyt pro-gradun Helsingin yliopistossa: Väinö Linna ja vuoden 1918 totuudet-väittely historiallisen romaanin todellisuuskuvasta (1999) .  Tutkielmaa koskeva artikkeli löytyy sivulta:

http://www.helsinki.fi/~ikaartin/fvaif.html

Maarit Helén on koonnut historiallisia romaaneja yksiin kansiin, uusin vuodelta 1998 oleva versio on jo kolmas uusittu laitos. Teoksessa on lajiteltu romaaneja aihepiirin ja alueen mukaan. Kirjan lopussa on luetteloitu romaanit sekä tekijän että nimekkeen mukaan.

Helén, Maarit (1998). Historiallisia romaaneja ja ajankuvia 2. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy. 108 s.

Elämäkerrat ja muistelmat löytyvät erikseen seuraavasta teoksesta:

Helén, Maarit (1997). Elämäkertoja ja muistelmia. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy. 270 s.

Liisa Saariluoma on kirjoittanut historiallisesta romaanista useampia artikkeleita (esim. teoksessa Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon, 1986).Sen lisäksi hän on  käsitellyt yleistä romaanin kehitystä kahdessa teoksessa, joista Muuttuva romaani käsittelee romaanin historiaa ja Postindividualistinen romaani uudempaa historiankirjoituksen ja yleensä perinteisen kerronnan kyseenalaistavaa romaanityyppiä.

Saariluoma, Liisa (1989). Muuttuva romaani: johdatus individualistisen lajin historiaan. Hämeenlinna : Karisto.

Saariluoma, Liisa (1992). Postindividualistinen romaani. Helsinki : Suomalaisen kirjallisuuden seura.

 [Sisällysluetteloon]

Lähteet

Envall, Markku. Mika Waltari. Saatavilla www-muodossa: URL: http://waltari.lasipalatsi.fi/envall.html [viitattu 30.11.2001]

Haavikko, Ritva (1986). Sinuhe egyptiläinen Mika Waltarin historiallisten romaanien perustyyppinä. Teoksessa: Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon, s.136-155. Kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia N:o 2. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Huhtala Liisi (1984). Historiallinen romaani. Teoksessa Historiallinen aikakauskirja, s296-301.

Ihonen, Markku (1986). Havaintoja historiallisen romaanin kerronnasta. Teoksessa: Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon, s. 156-191. Kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia N:o 2. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Ihonen, Markku (1993). Historia, historiankirjoitus ja historiallinen romaani Suomessa. Kanava 7: 461-463.

Ihonen, Markku (1999). Historiallinen romaani. Teoksessa: Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura.

Koskela, Lasse (1990). Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon. Helsinki: Tammi. 531 s.

Kotimaisia nykykertojia (1997). Toim. Aarnio, Ritva, Laivamaa, Ismo. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy. 176 s.

Nikander, Ismo (1996). Sanataideteos historiallisen tiedon välittäjänä – ohjeita analyysiin. Teoksessa: Historia ja fiktio. Opiskeluopas, s. 9-21. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:49. 2. uudistettu painos. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Saariluoma, Liisa (1986). Fiktiivisyys ja historiallisuus historiallisessa romaanissa. Teoksessa: Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon, s. 7-26. Kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia N:o 2. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Saariluoma, Liisa (1986). Historia ilman struktuuria. Umberto Econ Ruusun nimi historiallisena romaanina. Teoksessa: Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon, s. 260-284. Kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia N:o 2. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Sevänen, Erkki (1986). Georg Lukács, historiallinen romaani ja realisminteoria. Teoksessa: Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukácsista Umberto Ecoon, s. 27-59. Kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia N:o 2. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Syväoja, Hannu (1998). ”Suomen tulevaisuuden näen”. Nationalistinen traditio autonomian ajan historiallisessa romaanissa ja novellissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 298 s.

Ylikangas, Heikki (1996). Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Teoksessa: Historia ja fiktio. Opiskeluopas, s. 23-30. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:49. 2. uudistettu painos. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

 [Sisällysluetteloon]

Muokattu 7.11.2004: linkkien toimivuus tarkistettu, korjattu tai poistettu toimimattomat linkit.(MH)

[Pääsivulle]

[Kehyksettömän version aloitussivulle]