|
|
|
|
Perheemme koostuu yhteensä neljästä yksiköstä, jotka taas jakaantuvat kahteen kaksikkoon. Niistä toisen muodostavat Mami ja Pappa, toisen taas allekirjoittanut parempine puoliskoineen eli nuorisojengi.Tämä neljän aikuisen palapeli oli kuitenkin yhtä sirkamaa vaille vajaa. Joukosta puuttui karvainen kaveri, nelijalkainen ystävä, joka keventäisi arjen harmautta ja nauraisi hännällään sadesäälläkin.
Valoa tunnelissa alkoi tuikuttaa kevättalvella -90, jolloin Pappan eläkepäivät olivat vain muutaman kuukauden päässä. Pontevasti hän alkoi muistutella Mamin ja nuorisojengiläisten suuntaan, että nämä olivat joskus lupailleet hänelle oloneuvosvuosien iloksi koiranpentua. Koiran piti olla mopsi-merkkinen, urospuolinen ja siitä tulisi Papa-niminen. Siinä teille faktat, eikun etsikää hänet ja tuokaa kotiin!
Mopsi??? Hmmm. Hätäinen hyökkäys kirjahyllyn luo: ikivanha koirakirja jo sentään tunsi mopsin. Haalistuneelta värikuvasivulta meitä tuijotti hullunkurisen huolestunut apinannaama, jonka jatkona oli paksu parrunpätkä ja hännänhuippuna munkkirinkilä selän somisteena. Esittelyteksti kertoi rohkaisevasti tämän kummallisen olennon “vinkuvasta ja ahdistuneesta hengityksestä, jossa samanaikaisesti kuuluu röhkinää”. Että mitä? Koiraahan tässä kai oltiin hankkimassa, ei porsasta?!
Alkoi kiihkeä käännytystyö. Mami suoritti vertailevaa tutkimusta perhoskoiran ja tiibetinspanielin kesken. Omassa taloudessamme koiralapsen tuleva kummisetä puolusti suomalaisen miehen sitkeydellä pystykorvaa, sylikoiraryhmästä schäferiä ja kolmantena vaihtoehtona aitoa monieriä. Itse olin avarakatseisesti valmis kelpuuttamaan lähes minkä näköisen ja -lajisen luffen tahansa, mutta kirjasin kuitenkin inhokkilistalleni järjestelmällisesti kaikki rodut, joiden säkäkorkeus aikuisena tulisi jäämään alle metrin.
Pappa oli kuitenkin järkähtämätön. Mitään pohdiskeluja ja vertailuja ei kaivattu, sillä uusi perheenjäsenenmme olisi joka tapauksessa mopsi. Oli meidän muiden ongelma, jos emme kyenneet näkemään terhakan pikkukaverin hyviä puolia, mutta mopsin hän tahtoi.
|
Ajatukset enemmän tai vähemmän sekavina matkasimme lopulta Kalajoelle Tatokasin kenneliin tutustumaan mopsi-lapseen, joka ilmeisesti tulisi lähiaikoina liittymään perheeseemme. “Tämä tässä on teidän”, sanoi pentujen kasvattaja ja nosti esiin uskomattoman möttiäisen. Muutaman viikon ikäisenä mopsinpentu muistuttaa lähinnä anorektista sammakkoa, joka on hiukkasen hutikassa. Tyypillisestä pennunpyöreydestä ei juuri näy jälkeäkään, onpahan vain nippu hentoja jalkoja kannattamaasa pikkuruista vartaloa ja sen jatkeena käsittämättömän kurttuinen pingispallo. “Voi hyvä ihme, kuinka hassun näköinen se on!”, me taisimme huokailla äimistyneinä. |
Pentu katsoa napitti meitä epävarmasti (ulkonevilla) silmillään, lipsautti kostealla vaaleanpunaisella kielellään - ja sillä hetkellä koimme valaistuksen. Tässä se oli, juuri tämä pentu maailman miljoonista koiranpennuista oli ainoa oikea meille! Tämän koiran ei kuulunut olla puudeli eikä pekingeesi, ei sheltti eikä nöffi, vaan MOPSI!!! Juuri tämän näköisenä ja kokoisena me hänet halusimmekin, meidän ikioman Papa-koiramme! Tismalleen tuolla hetkellä meistä tuli mopsi-ihmisiä.
Ja tarina jatkuu....
Tismalleen tuolla hetkellä meistä tuli mopsi-ihmisiä.
10 ENSIMMÄISTÄ
VUOTTA -
PIENTEN TASSUJEN SUURET JÄLJET SYDÄMESSÄ
Tuula Jyrämö
laskuri laitettu 05102000
