|
Kertoo keväästä 2003
Aloitan siteeraamalla
Tommi Hellstenin haastattelua, jossa hän kertoi
afrikkalaisista kantajista. Safarilla oli pari valkoista
miestä, jotka olivat palkanneet paikalliset oppaat ja
kantajat. Valkoiset miehet kiiruhtivat matkaa eteenpäin ja
yllättäen kantajat laskivat taakkansa ja istahtivat maahan.
Valkoiset miehet ihmettelivät ja kyselivät miksi kantajat
istuivat, eivätkä jatkaneet matkaa. Vastaus oli, että oli
kiirehditty niin paljon että oli istuttava odottamaan että
sielu ehtii mukaan. 
Kerron omasta
opintomatkastani hevosten sieluun. Tusinaruuna Linurin
kanssa olen tehnyt määrätietoisesti työtä saavuttaakseni sen
sielun. Olen rajusti muuttanut omaa ”Minä Tarzan – sinä
Jane” ajatusmaailmaani ja opetellut yhteisen energian
löytämistä.
Olen opetellut
molemmin puolisesta halusta lähtevää yhteistyötä. Linur toimii
nyt äärimmäisen pienistä avuista – puolipidätteenä käytetään
ratsastajan hienoista ryhdistäytymistä, ravisiirtyminen
hoituu pienellä lantion liikkeellä, tölttiin siirrytään
kohottamalla aavistuksen löysiä ohjia ja siirtämällä
painopistettä, laukkaan vaihdetaan painamalla vähän toista
kantapäätä alemmas jne. Hevonen kuuntelee koko ajan
ratsastajaansa ja sille jokainen asia kerrotaan riittävän
selkeästi, mutta mahdollisimman hienovaraisesti. Hevoselle
annetaan väliaikoina mahdollisimman täydellinen rauha tehdä
pyydettyä asiaa.
Nyt olen tyytyväinen
yhteistyöhön ja siihen molempien haluun toimia yhtenä
ratsukkona. Linur on kapasiteetiltaan perheponin luokkaa eli
siitä ei irtoa mitään kovin loistokasta askellajien osalta,
mutta se antaa sielustaan kaiken sen, mitä annettavaa on.
Tinna puolestaan on
tyystin erilainen. Sen kapasiteetti riittää vaikka mihin
asti. Sen sieluun on vain hyvin mutkikas matka. Se antaa
itsestään pintaosan, mutta sieluun asti en ole vielä
onnistunut pääsemään. Se on kuitenkin juuri se osa, jota
odotan matkaan. Kiireellä kouluttaen sielu jää aina vain
kauemmas jälkeen. On siis pistettävä persaus kenttään ja
odotettava sielun mukaan ehtimistä.
Vanhatalon Katja on
käynyt täällä työstämäs sä tätä villikkotammaa. Tamman saa
toimimaan laittamalla satulan selkään ja hyppäämällä itse
perässä. Homma pelittää ns. joten kuten. Tinna on kuitenkin
kuin ruutitynnyri, joten yhteistyöstä ei juuri voi puhua.
Tinnan itsesuojeluvaisto on niin pinnassa, että pienoinen
risahdus saa ruudin räjähtämään. Silloin on viisainta
koittaa vain pysyä kyydissä kuin broncoratsastaja...
Minun näkemykseni tämän
tamman kanssa on saada sen sielu mukaan. Tammahan osaa ihan
kaiken luonnostaan – askellajit, siirtymät, väistöt,
vaihdot, lisäykset jne. Mielestäni hevosen kouluttaminen on
yhteistyön hakemista. Se on ainoa asia, mitä hevonen ei osaa
luonnostaan.
Silloin kun molemmilla
on sielu mukana, niin homma toimii – koska siihen on
yhteinen halu. Istun siis odottamaan sielua. Käytännössä en
nyt kuitenkaan istu, mutta teen töitä saadakseni Tinnan
luottamaan ja ymmärtämään, ettei suojauksia tarvita. Sitä en
voi tammalle antaa, vaan sen on keksittävä se itse. Sen
asian on tultava hevosen sisältä – vapaaehtoisesti. Siksipä
on odotettava pahimman kelirikon ohi menemistä ja
sijoitettava minut ja tamma pyöröaitaukseen. Siellä hevonen
on vapaana ja silloin se tekee ratkaisunsa vapaana sieluna –
vapaaehtoisesti.
Minulla on kuitenkin
paljon toiveita tämän pienen mustan tamman suhteen. Siinä on
kapasiteettia suurin piirtein kuuhun asti. Kunhan pääsen
perille sen sieluun. Onneksi olen löytänyt sellaisen
kouluttajan, joka jakaa tämän minun ajatusmaailmani hevosen
kouluttamisen kanssa. Sen lisäksi hänellä on mitä melkoisin
nippu konsteja perille pääsemiseksi. Minäkin näen helposti
ongelmakohdat, mutta hänellä on niihin ratkaisuja. Homma
toimii siis todella hyvin.
Kuunnelkaa hevosianne –
siinä on yksi viisaammista neuvoista, joita olen koskaan itse
saanut. Hevonen kertoo omalla olemuksellaan tavattoman
paljon – kun sitä vain hoksaa kuunnella.
Takaisin |