Kertoo keväästä 2003

Aloitan siteeraamalla Tommi Hellstenin haastattelua, jossa hän kertoi afrikkalaisista kantajista. Safarilla oli pari valkoista miestä, jotka olivat palkanneet paikalliset oppaat ja kantajat. Valkoiset miehet kiiruhtivat matkaa eteenpäin ja yllättäen kantajat laskivat taakkansa ja istahtivat maahan. Valkoiset miehet ihmettelivät ja kyselivät miksi kantajat istuivat, eivätkä jatkaneet matkaa. Vastaus oli, että oli kiirehditty niin paljon että oli istuttava odottamaan että sielu ehtii mukaan.  

Kerron omasta opintomatkastani hevosten sieluun. Tusinaruuna Linurin kanssa olen tehnyt määrätietoisesti työtä saavuttaakseni sen sielun. Olen rajusti muuttanut omaa ”Minä Tarzan – sinä Jane” ajatusmaailmaani ja opetellut yhteisen energian löytämistä. 

Olen opetellut molemmin puolisesta halusta lähtevää yhteistyötä. Linur toimii nyt äärimmäisen pienistä avuista – puolipidätteenä käytetään ratsastajan hienoista ryhdistäytymistä,  ravisiirtyminen hoituu pienellä lantion liikkeellä, tölttiin siirrytään kohottamalla aavistuksen löysiä ohjia ja siirtämällä painopistettä, laukkaan vaihdetaan painamalla vähän toista kantapäätä alemmas jne. Hevonen kuuntelee koko ajan ratsastajaansa ja sille jokainen asia kerrotaan riittävän selkeästi, mutta mahdollisimman hienovaraisesti. Hevoselle annetaan väliaikoina mahdollisimman täydellinen rauha tehdä pyydettyä asiaa.

Nyt olen tyytyväinen yhteistyöhön ja siihen molempien haluun toimia yhtenä ratsukkona. Linur on kapasiteetiltaan perheponin luokkaa eli siitä ei irtoa mitään kovin loistokasta askellajien osalta, mutta se antaa sielustaan kaiken sen, mitä annettavaa on.

Tinna puolestaan on tyystin erilainen. Sen kapasiteetti riittää vaikka mihin asti. Sen sieluun on vain hyvin mutkikas matka. Se antaa itsestään pintaosan, mutta sieluun asti en ole vielä onnistunut pääsemään. Se on kuitenkin juuri se osa, jota odotan matkaan. Kiireellä kouluttaen sielu jää aina vain kauemmas jälkeen. On siis pistettävä persaus kenttään ja odotettava sielun mukaan ehtimistä.

Vanhatalon Katja on käynyt täällä työstämässä tätä villikkotammaa. Tamman saa toimimaan laittamalla satulan selkään ja hyppäämällä itse perässä. Homma pelittää ns. joten kuten. Tinna on kuitenkin kuin ruutitynnyri, joten yhteistyöstä ei juuri voi puhua. Tinnan itsesuojeluvaisto on niin pinnassa, että pienoinen risahdus saa ruudin räjähtämään. Silloin on viisainta koittaa vain pysyä kyydissä kuin broncoratsastaja...

Minun näkemykseni tämän tamman kanssa on saada sen sielu mukaan. Tammahan osaa ihan kaiken luonnostaan – askellajit, siirtymät, väistöt, vaihdot, lisäykset jne. Mielestäni hevosen kouluttaminen on yhteistyön hakemista. Se on ainoa asia, mitä hevonen ei osaa luonnostaan.

Silloin kun molemmilla on sielu mukana, niin homma toimii – koska siihen on yhteinen halu. Istun siis odottamaan sielua. Käytännössä en nyt kuitenkaan istu, mutta teen töitä saadakseni Tinnan luottamaan ja ymmärtämään, ettei suojauksia tarvita. Sitä en voi tammalle antaa, vaan sen on keksittävä se itse. Sen asian on tultava hevosen sisältä – vapaaehtoisesti. Siksipä on odotettava pahimman kelirikon ohi menemistä  ja sijoitettava minut ja tamma pyöröaitaukseen. Siellä hevonen on vapaana ja silloin se tekee ratkaisunsa vapaana sieluna – vapaaehtoisesti.

Minulla on kuitenkin paljon toiveita tämän pienen mustan tamman suhteen. Siinä on kapasiteettia suurin piirtein kuuhun asti. Kunhan pääsen perille sen sieluun. Onneksi olen löytänyt sellaisen kouluttajan, joka jakaa tämän minun ajatusmaailmani hevosen kouluttamisen kanssa.  Sen lisäksi hänellä on mitä melkoisin nippu konsteja perille pääsemiseksi. Minäkin näen helposti ongelmakohdat, mutta hänellä on niihin ratkaisuja. Homma toimii siis todella hyvin.

Kuunnelkaa hevosianne – siinä on yksi viisaammista neuvoista, joita olen koskaan itse saanut. Hevonen kertoo omalla olemuksellaan tavattoman paljon – kun sitä vain hoksaa kuunnella.

Takaisin